Bob Dylanista (2)

(Julkaisematon artikkeli vuodelta 2009)

--

Onko Bob Dylan runoilija?

Yleiskatsaus muusikon uraan ja kirjaan Hollywood Foto-Rhetoric (2008)


”It’s the difference between words on paper and the song. The song disappears into the air, the paper stays.” (B.D.)


Bob Dylanin (s. 1941) runoilijuutta on epäilty ja julistettu niin kauan kuin hän on ollut kuuluisa. Hänet tunnetaan ennen kaikkea muusikkona, joka muutti populaarimusiikin sanoituksillaan ja sävellyksillään. Hänen 1960-luvulla alkanut ja edelleen jatkuva taiteilijannuransa on pitänyt sisällään viitisenkymmentä levyä, muutaman kirjan ja radio-ohjelman juontajuuden. Levyjen taso on vaihdellut melkoisesti, mutta niiden tekijän suosio on pysynyt vankkumattomana.

Dylan on ristiriitainen hahmo. 1960-luvulla hän hylkäsi asemansa folk-vastakulttuurin johtohahmona ja ryhtyi soittamaan sähkökitaraa. Hänen laulunsa eivät enää käsitelleet yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, vaan kääntyivät sisäänpäin. Sekavien, surrealistisesti polveilevien laulujen jälkeen oli vuorossa yksinkertaisempien kappaleiden kausi. Niitä seurasivat kristillisvaikutteiset levyt, joiden jälkeen Dylan palasi taas ”tavallisen” musiikin pariin. Viime aikojen Dylan-lauluja ovat leimanneet lainaukset. Lauluntekijä on lainannut tai varastanut ahkerasti menneiltä muusikoilta, ammentaen mm. blues-perinteestä.

Joka siirtymävaiheessa Dylan on onnistunut suututtamaan monia. Hän on taiteilijana hämmästyttävän monipuolinen. Välillä suunnanmuutokset ovat menneet metsään, mutta Dylan on yhtä kaikki onnistunut säilyttämään ikonisen asemansa. Dylan-faneja löytyy kaikkialta ja he ovat viimeiseen saakka hänen puolellaan. Vihamiehetkin ovat yhtä intohimoisia.

Dylanin kirjatuotanto on rajoittunut muutamaan teokseen. Hän on maininnut, että teki uransa alkuvaiheessa tietoisen valinnan kirjallisuuden ja musiikin välillä, keskittyen jälkimmäiseen. Valinta osui oikeaan. Kokeellinen runokirja Tarantula (1966) ei saanut yhtä ylistävää vastaanottoa kuin 1960-luvun puolivälissä ilmestyneet äänilevyt. Sen jälkeen saatiinkin odottaa. Dylanin itsensä kynäilemä elämäkerta Chronicles ilmestyi 2005. Vuoden 2008 lopussa ilmestyi Dylanin runoja ja Barry Feinsteinin valokuvia sisältävä Hollywood Photo-Rhetoric – The Lost Manuscript.

Hollywood Photo-Rhetoricin runot on kirjoitettu vuonna 1966, siis samoihin aikoihin kuin Tarantula ja ehkä Dylanin paras levy Blonde on Blonde. Julkaisemattomat tekstit löytyivät arkistojen uumenista. Proosarunot kuvaavat erinomaisesti tekijänsä silloista luomiskautta. Ne ovat sekavia, surrealistishenkisiä ja poukkoilevia. Dylan on oma itsensä. Hän seikkailee teksteissään omassa päässään ammentaen sieltä amerikkalaista ja yleistä mytologiaa, tekee kunniaa menneisyydelle ja ajattomuudelle.

Tekstejä ja saman aikakauden lauluja yhdistää se, että niihin on samanaikaisesti helppo ja vaikea saada otetta. Laulujen ymmärtämistä helpottaa tietysti tarttuva melodia, pelkkien tekstien tulkinta on vaikeaa. Silti kirjoittaja-Dylan puhuttelee lukijaa, vaikka teksteissä ei näyttäisikään olevan järkeä. Runot ovat tulkinnanvaraisia; niiden rikkauden käsittelyn vastuu jää usein yksinomaan lukijalle. Tämä vahvistaa omaa käsitystäni Dylanista omaperäisenä runoilijana.

Hollywood Photo-Rhetoricin tapauksessa tulkintaa helpottavat valokuvat. Nekin kuvaavat Dylanin hipaisemaa rapakon takaista sielunmaisemaa näyttelijöineen, maisemineen, Hollywood-kyltteineen ja amerikanrautoineen. Vaikka runot ja Feinsteinin valokuvat eivät alkujaan kuuluneet yhteen, niin yhteen laitettuina ne kommentoivat toisiaan. Niiden dialogi ei ole sulkeutunutta; ei-amerikkalainenkin saa teksteistä ja asetelmista nautintoa. Mikään ei ole sitä miltä vaikuttaa. Dylan liikkuu runoissa yllättäviin, mielenkiintoisiin suuntiin. Ne ovat puhdasta lyriikkaa mielleyhtymineen ja tarkkoine maisemineen. Ajatus ei katkea, se virtaa. Bob Dylan on näissä runoissa yhtä paljon runoilija kuin lauluissaankin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Raúlista

Eilen kirjoitettiin jälleen yksi luku jalkapallohistoriaa, kun espanjalainen Raúl González Blanco voitti seuransa Schalke 04:n kanssa Saksan Liigacupin voitettuaan paikalliskilpailija Borussia Dortmundin. Etunimellään Raúl tunnetun hyökkääjäpelaajan ura on täynnä suuria saavutuksia. Hän on voittanut seurajoukkuetasolla Espanjan jalkapallosarjan La Ligan kuudesti (1995, 1997, 2001, 2003, 2007 ja 2008), Espanjan Supercupin neljästi (1997, 2001, 2003 ja 2008), Mestarien liigan kolmesti (1998, 2000 ja 2002) ja Saksan cupin kerran (2010). Tässä on vain osa hänen saavutuksistaan. Koska jalkapallo on kuitenkin tulosurheilua, niin Raúlin pitää vielä mainita tehneen Real Madridille kaikkiaan 323 maalia, Schalke 04:lle 19 maalia ja Espanjan maajoukkueelle 44 maalia. Hänet muistetaan myös eurooppalaisen seurajoukkuekilpailun Mestarien liigan kaikkien aikojen parhaana maalintekijänä.

Raúl on 34-vuotias, joten hänen uransa on jo ehtoopuolella. Hän on jo lopettanut maajoukkueensa ja jättänyt kasvattajaseuransa Real Madridin pelatakseen uransa todennäköiset viimeiset vuodet saksalaisessa Schalke 04:ssä. Vaikka ura maailman suurimmassa seurajoukkueessa Real Madridissa ei loppunut tyylikkäästi, kun Raúl päästettiin lähtemään suurimmitta seremonioitta, niin häntä tullaan aina pitämään yhtenä Espanjan pääkaupunkiseuran kaikkien aikojen suurimmista pelaajista. Raúl on legenda. Hän on herrasmiespelaaja ja tyylikäs jalkapalloilija, joita rahaa suurimpana arvonaan nykyään pitävässä jalkapallomaailmassa on valitettavan vähän. Hän kantoi Real Madridin paitaa kunniakkaasti ja arvokkaasti. Raúlin lempinimi El Siete viittaa hänen koko uransa käyttämäänsä pelipaitaan numero seitsemän.

Raúlin ura alkoi paikallisessa C.D. San Cristóbal de los Ángelesin joukkueessa. Kyseessä on pienehkö työläisnaapurusto, joka sijaitsee Madridin suurkaupunkialueen laitamilla. Hyökkääjä otti San Cristóbal de los Ángelesissa ensimmäiset askeleensa jalkapalloilijana, mutta ura lähti toden teolla lentoon vasta Atlético Madridin palkatessa hänet nuorisojoukkueeseensa. Atléticon silloinen presidentti Jesús Gil teki kuitenkin erään elämänsä suurimmista kömmähdyksistä, kun hän pian Raúlin saapumisen jälkeen päätti sulkea koko nuorisoakatemian auttaakseen talousvaikeuksiin joutunutta seuraansa. Näin lupaava nuori hyökkääjä pääsi siirtymään Real Madridiin. Matka kävi Cadete-nuorisoryhmästä ensin Juvenil C:hen, sitten Juvenil B:hen ja Juvenil A:han. Kaikilla ikätasoilla Raúl pisti maalintekoennätykset uusiksi.

Ammattilaisura alkoi vuonna 1994. Raúl oli tuolloin 17-vuotias ja pelasi Real Madrid C:n joukkueessa. Nuorukainen paukutti 13 maalia seitsemässä pelissä ja niinpä hänet nostettiin nopeasti Real Madridin ykkösjoukkueeseen. Hän korvasi erään seuran kaikkien aikojen suurimmista pelaajista, Emilio Butragueñon. 17 vuoden ja 124 päivän ikäisenä Raúlista tuli kaikkien aikojen nuorin Real Madridin edustusmiehistön pelaaja. Hän saalisti ensimmäisessä pelissään syötön ja teki ensimmäisen maalinsa jo toisessa virallisessa ottelussaan. Ensimmäinen maali tuli sopivaan paikkaan, kun Real Madrid pelasi kotonaan paikalliskilpailija Atléticoa vastaan. Raúl saalisti ensimmäisen kautensa aikana yhdeksän maalia ja auttoi joukkueensa Espanjan mestariksi.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana Raúl sai tasaisesti peliaikaa. Samalla hänestä tuli eräs eurooppalaisen seurajoukkuejalkapalloilun suurimmista nimistä. Menestystä tuli niin Espanjan sarjassa, Euroopan seurajoukkuekilpailuissa kuin Espanjan maajoukkueessakin. Tänä aikana Raúl muodosti legendaarisen Real Madrid -kärkiparin ensin Fernando Morientesin ja sitten Ronaldon kanssa. Vuonna 2003 hänet valittiin Real Madridin kapteeniksi. Tässä asemassa hän pysyi aina vuoteen 2010, kunnes hänet kaupattiin saksalaiseen Schalke 04:ään. Espanjalaisjoukkueen fanit eivät siirrosta pitäneet. Olihan Raúl jo saavuttanut legendaarisen maineen. Ura kuitenkin jatkuu edelleen ja toivottavasti kruunautuu vielä muutamalla maalilla ja pokaalilla. Raúl nähtäneen kuitenkin tulevaisuudessa työskentelemässä Real Madridin organisaatiossa. Sinne hän on enemmän kuin tervetullut.

A.W. Yrjänä: Angelus

Aikalaiskritiikkiä

A.W. Yrjänä: Angelus, runoja, Johnny Kniga 2010

Muusikko-runoilija A.W. Yrjänän runoprojekti on edennyt viidenteen osaansa. Yrjänän runokokoelmien alkukirjaimista muodostuu lause ARS MAGNA. Se on latinaa ja tarkoittaa "suurta työtä". Latinaksi ovat yksittäisten kirjojen nimetkin, eli Yrjänä tavoittelee tässäkin suhteessa korkeampaa todellisuutta. Projekti alkoi kolmella mytologishenkisellä kirjoilla, jotka olivat Arcana, Rota ja Somnia. Ne olivat vaikeahkoja kokoelmia, jotka liikkuivat paljon lukeneen ja kokeneen Yrjänän kieltämättä kiinnostavissa mielenmaisemissa. Neljäs kokoelma, Mechanema, säilytti aiempien runojen mytologiset elementit, mutta laajensi ilmaisua arkipäiväiseen suuntaan.

Angelus on Yrjänän selkeästi yhteiskuntakriittisin kokoelma tähän asti. Mukana on Mechanemasta ja aiemmasta tuotannosta tuttuja arkipäiväisiä ja korkealentoisia aiheita, mutta pääpaino on tässä hetkessä. Yrjänä ei koskaan ole välittänyt nykymenosta, vaan elänyt mielellään kirjojen, musiikin ja muun taiteen maailmassa. Hän on kertonut ihailevansa Pentti Saarikosken runojen vaivatonta ja samaan aikaan älykästä tarinointia. Tätä tyyliä hän itsekin toteuttaa. Tuloksena syntyy erikoinen yhdistelmä alatyyliä ja ylätyyliä, maata ja taivasta, josta ei voi Saarikoskea lukuun ottamatta vetää yhtäläisyysmerkkejä yhteenkään suomalaiseen runoilijaan.

Angelus hyökkää kirjoittajansa käsittämättömäksi ja vastenmieliseksi käsittämää yhteiskuntaamme vastaan. Sen runoissa seikkailee yksilöitä, jotka kärsivät henkilökohtaisista ongelmista (Ja aamut on yhä kaihon saartamat / kun muistaa vain kaiken, mistä tietää, / ettei se ole tapahtunut / ja kammoaa elämäänsä kuin hidasta tukehtumista) mutta jaksavat joissain tapauksissa silti taistella epäinhimillistä maailmaa vastaan (Liput liehuvat / vallankumouksen runous täyttää laaksot / ihanalla aamukasteella / sotilailla kukkia hiuksissa / sortaja on kaatunut).

Samaan tapaan kuin esimerkiksi niin ikään runoutta ja musiikkia tehnyt Leonard Cohen, niin juuri musiikki on Yrjänän äidinkieli. Runous on sivuprojekti, mahdollisuus puhua laulujen ulkopuolisista asioista. Angelus on vihainen kirja. Se on täynnä vallankumousta, vihaa ja satunnaista kirkkautta. Se on Yrjänän aiemman tuotannon kaltainen, eli välähdyksiä loistavasta runoudesta. Katkelmat jäävät kuitenkin edelleen katkelmiksi, koska kokonaisuus ei ole yksittäisten hienojen hetkien veroinen. Kun Yrjänä kirjoittaa ”Katkelmia ja väläyksiä kaikki / eikä Jumala lähetä ohjeita / hän lähettää profetian, mysteerin, kaaoksen siemenet”, hän todella tarkoittaa sitä. Jossain Angeluksen takana välkkyy korkeampi todellisuus ja klassikon aseman ansaitseva runokirja, joka Yrjänältä on kuitenkin edelleen kirjoittamatta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Saila Susiluoto: Carmen

Flamencon rytmissä

Saila Susiluoto: Carmen, runoja, Otava 2010

Carmen on Georges Bizet’n säveltämä ooppera, joka sai ensi-iltansa vuonna 1875. Kyseessä on eräs kaikkien aikojen suosituimmista oopperoista, jonka Saila Susiluoto on nyt soveltanut kirjaksi. Carmen on Susiluodon viides runokokoelma. Se seuraa Bizet’n oopperaa vain viitteellisesti, alkuteosta lähinnä inspiraationa käyttäen. Kirja on omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, joka on kirjoittajansa tarinallisin ja paras julkaisu tähän asti.

Oopperan Carmen seikkaili 1800-luvun Sevillassa. Susiluoto siirtää nimihenkilön maanläheisempään ympäristöön, tympeään ostoskeskukseen ja suomalaiseen metsikköön. Runoissa seikkaileva Carmen on ”muovinpätkistä, metallinpaloista, keinoihosta, implanteista, mikropiireistä” ja muista osista tehty puoli-ihminen, jolla on kaikki muut ihmisen ominaisuudet paitsi sielua. Tämä avaa kirjan tulkinnoille nyky-ihmisen pinnallisuudesta, mutta Susiluodon teoksessa on monia muitakin puolia.

Carmen on luotu rakastamaan kaikkea ja kaikkia. Tämä johtaa ongelmiin ja traagiseen loppuun, kun rakkauden kohde Jose ei pysty hyväksymään rakastettunsa sitoutumattomuutta. Perustelut kaikuvat kuuroille korville: ”Olen sinun, sinun, sinunkin. Karistan lämmön kaikkeen / mihin tahansa auringon peilihehkun.” Carmen on kaunis ja iloinen, mutta ei osaa rakastaa. Tämä petaa oopperastakin tuttua traagista loppua, jolle Susiluodon rikas kieli tekee oikeutta.

Lyhyissä jälkisanoissa selviää, että Susiluoto on kirjoittanut eräät runot flamencon rytmiin. Tämä tuo teksteihin paitsi ääneen luettaessa toimivaa toistoa, niin myös välimerellistä intohimoa. On ilo lukea näin vauhdikasta ja asiaansa uskovaa runoutta.

Runot kertovat tarinan, mutta samalla ne piirtävät myös kuvaa ikiaikaisesta naiseudesta. Naisena olemisen ilo ja suru välittyvät Susiluodon proosallisesta runoudesta poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla. Tekijä on käsitellyt samaa aihepiiriä edellisessä kokoelmassaan Missä leikki loppuu, mutta Carmenissa ajatukset ja kuvat ovat kehitellympiä ja hallitumpia. Susiluoto on parhaita nykyrunoilijoita.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Mark Mallon: Aregemia

Isoveli valvoo

Mark Mallon: Aregemia, runoja, Tammi 2010

Aregemia on fiktiivinen paikka. Se on Atlantilla sijaitseva saariryhmä, jonka asukkaat ovat jatkuvan tarkkailun alaisena. Isoveli valvoo -tyyppinen yhteiskunta on ikävä paikka asua, sillä sen asukkaat katoilevat maanalaisiin labyrintteihin ja kärsivät mielenterveydellisistä ongelmista. Mark Mallonin esikoiskirjassa mainitaan myös kommunismi ja renium-niminen metalli, mutta nämä ovat pelkkiä vihjeitä ja välineitä Aregemian todellisuuden ymmärtämiseksi.

Mallonin kirja koostuu pitkistä, fragmenteiksi jakautuvista proosarunoista. Teksteistä on vaikea saada otetta, sillä puhuja ja paikka vaihtuvat tämän tästä. Katkelma ”esikaupungin sivukaduilla käveli vastaan suurisilmäisiä, vakavailmeisiä / lapsia, joita ilmestyi lisää kun yhtä katsoi riittävän pitkään silmiin, niitä / tuli kuin sieniä sateella, ne kävelivät kokoojakaduille ja sieltä bulevardin / suuntaan, kerääntyivät jonoiksi - mutta äitisi ei jaksanut seurata heitä / vaan jatkoi matkaansa sairaalaan” jatkuu ”ikään kuin lapset olisivat sisaruksia keskenään, hän ajatteli, kun / vastaantulijoita ei enää ollut, ja tienrakentajat olivat vielä neuvotteluissa”, eivätkä muutkaan runot anna ymmärrykseen kuin vihjeitä.

Onneksi runouden ei tarvitse olla helppoa. Lukija joutuu tekemään Aregemian kanssa töitä, mutta kirja on vaivannäön arvoinen. Kustantamon verkkosivuilla Mallonin mainitaan kirjoittavan Blade Runnerin ja Stalkerin tyyppisestä elokuvamaailmasta, mutta Aregemiassa on muutakin. Synkkyys on esimerkkielokuvien kaltaista, mutta Aregemia kasvaa omalakiseksi ja omilla jaloillaan seisovaksi maailmaksi, josta lukee mielellään.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita

Kuviksi muuttuneet naiset

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita, runoja, Otava 2010

Sirpa Kyyrönen on Nihil Interitin puheenjohtaja. Hänen esikoisrunokokoelmansa Naispatsaita palkittiin Katri Valan palkinnolla. Palkintoraati mainitsi, että teksti ”raottaa etenkin mieslukijoille sellaisen arvoituksellisen maailman kantta, joka vain harvoin avautuu siskojen, vaimojen tai naistutkijoiden myötävaikutuksella.” Tämä on hyvä kiteytys Kyyrösen ensimmäisestä kirjasta. Naispatsaita on viiteen osastoon jaettu kokoelma, joka käsittelee naiseutta. Nimensä mukaisesti se tarkentuu patsasteleviin ja kuviksi muuttuneisiin naisiin, mutta myös mereen, joka on toinen kirjan keskeisistä aiheista.

Meri, naiseus ja mytologiset ainekset ovat tuttuja ja puhki kaluttuja aiheita, mutta Kyyrönen saa ne tuntumaan tuoreilta. Tämä johtuu rikkaasta ja yllättäviin suuntiin pyrkivästä kielestä, joka saa runoihin potkua: ”Kahlaajalintu pyrkii minusta ulos, / lapaluissa kutisee, tynkii. / Pyydän heiltä siipirikkoisia hevosenpäitä ja kipsikäärerullia. / Kalaparvet kuin neulaparvet pistelevät iholla, / kun minulle tuodaan naispatsaita kaikilta maailman meriltä.” Tässä lyhyessä avainrunossa Kyyrönen kirjoittaa raskaudesta ja synnytyksen odotuksesta, mutta myös siitä mitä naiselle merkitsee ottaa vastaan naiseus, ikiaikainen rooli ja stereotyyppi. Hämmästyttävää, kuinka paljon muutamassa rivissä voi sanoa.

Suurin osa runoista on pitkiä ja poukkoilevia. Ne siirtyvät kokemuksesta ja aiheesta toiseen. Tarjolla on toisaalta elämisen iloa (on ihmeteltävä / jokaista peilikuvaa, linnunpoikasta, kivitaskua, / maalattava lasipurkkiin meri) ja toisaalta taas elämän tuskaa (vihaan maata sängyssäsi ja kuunnella kuinka sydämeni hakkaa). Kyyrönen on vahvimmillaan kirjoittaessaan ikävistä kokemuksista, joten Naispatsaita-kirjan parhaisiin osa-alueisiin kuuluvat esimerkiksi synnyttämisen, sairauden ja kuolemisen kipua kuvaavat kohdat.

Naispatsaita muodostuu kokonaisuudeksi, jossa käydään läpi kaikki ikävaiheet tytöstä naiseen ja naisesta isoäitiin. Eri aikakaudet ovat kirjassa sekaisin, kuten myös esimerkiksi ihmiset ja heidän asuinpaikkansa, joten sekä lukijalta että kirjoittajalta vaaditaan paljon. Kirjoittaja selviää puhtain paperein, sillä runo pysyy vaikeimmissakin kohdissa hallussa. Lukijalla on vaikeampaa, sillä teksti on moniselitteistä ja vaativaa. Runot avautuvat hitaasti. Tämä on haaste, jota kaikki eivät välttämättä halua ottaa vastaan. Vastaanottajille on kuitenkin luvassa lukukokemus, joka on verrattavissa hitaasti avautuvan simpukan sisältä paljastuvaan helmeen.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Carlo Emilio Gadda: Via Merulanan sotkuinen tapaus

Vanhahtava, moderni klassikko

Carlo Emilio Gadda: Via Merulanan sotkuinen tapaus, romaani, Teos 2010 (Laura Lahdensuu suom.)

Tässäpä hankala romaani, ja sellainen kirja, jonka suomentaja pitäisi ehdottomasti palkita kääntäjäpalkinnolla. Italialaisen Carlo Emilio Gaddan pääteos Via Merulanan sotkuinen tapaus (Querpasticciaccio brutto de via Merulana) ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1957. Suomennosta saatiin siis odottaa, mutta hienoa kyllä odotus palkitaan. Se on salapoliisikertomus, joka sijoittuu Roomaan ja vuoteen 1927. Salapoliisitarinaa romaanissa on kuitenkin vain nimeksi. Murha tapahtuu ja sitä selvitellään, mutta pääpaino on kuitenkin muualla.

Vuosi 1927 oli ajankohta, jolloin Benito Mussolinin johtamat fasistit olivat vallassa Italiassa. Via Merulanan sotkuinen tapaus kritisoi sivulauseissa fasisteja tämän tästä. Herkullinen satiiri onkin romaanin parasta antia, kuten myös mehevä kuvaus 1900-luvun alkupuoliskon Roomasta. Muuten kirja onkin vaikea pala purtavaksi, sillä se on kirjoitettu (ja myös suomennettu) vanhahtavalla ja hengästyttävällä tyylillä. Eteenpäin mennään sellaisella vauhdilla ja sellaisilla kiemuroilla, että romaani itsessään on melkoisen sotkuinen tapaus. Lukijalta vaaditaan pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, mutta myös ymmärrystä. Gadda on kirjailija, joka käyttää niin näppäriä viittauksia ja kielipelejä, ettei niitä kaikkia pystytä selittämään edes suomentajan sinänsä kattavissa jälkisanoissa.

Kärsivällisyys kuitenkin kannattaa. Via Merulanan sotkuinen tapaus ei ole helppo kirja, mutta sillä on ansionsa. Se on satiiri, jonka kritiikki kohdistuu Mussolinin puuhien lisäksi myös ahneuteen, piittaamattomuuteen ja yläluokan nurkkakuntaisiin tapoihin. Romaani vie lukijan rikkaaseen ja monisyiseen maailmaan, joka poikkeaa melkein kaikesta muusta kirjallisuudesta. Suomesta tuskin löytyy kirjoittajaa, joka pystyisi vastaavaan vyörytykseen kuin mihin Gadda pystyy koko kirjan mitalla. Siksi käännös onkin maailmanluokan työtä. Murhaselvittelyssä ei loppujen lopuksi päästä puusta pitkään, mutta tässä vaiheessa lukijakin on tajunnut, ettei tärkeää ole lopputulos vaan kuljettu matka.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Arto Melleristä (2)

(Tämä on korjailtu versio vuonna 2010 kirjoitetusta ja julkaisemattomasta artikkelista. Katso myös aiempi Melleristä kirjoittamani merkintä.)

--

Kaksi Melleriä

1

Heti tämän kirjoituksen aluksi teen pahimman mahdollisen virheen, eli totean Arto Mellerin ja hänen runojensa olevan yhtä. Helsingin Sanomiin Mellerin kootut runot arvostellut Markko Paasonen on vastakkaisella kannalla: ”Runoja lukiessa täytyy muistaa, että niissä ei puhu runoilija itse, eikä varsinkaan hänen mediassa esiintynyt kuvansa. Runojen puhuja on aina toinen, aina kirjoituksen synnyttämä ja muovaama - silloinkin, kun kaikki tuntomerkit näyttäisivät viittaavan kirjailijan persoonaan.” (Helsingin Sanomat 28.4.2006) Paasonen kirjoittaa Mellerin persoonan ja hänen runoudessaan esiintyvän selkeästi romantisoidun minäkuvan välisestä ristiriidasta.

Pitää kuitenkin muistaa, että Melleri oli huumorimiehiä. Hänellä oli aina pilke silmäkulmassaan, niin runoudessaan kuin elämässäänkin. Välillä hän otti runoissaan näytelmänomaisesti jonkin roolin ja johti lukijaa harhaan. Tämä oli tarkoituksellista. Asian tekee tosin vielä kimurantimmaksi se, että Melleri oli toiselta kutsumukseltaan näytelmäkirjailija. Tämä tuo hänen runoihinsa tiettyä näytelmällisyyttä, kulisseja, näyttelijöitä, juonellisuutta ja muuta sälää.

Jarkko Tontti kirjoittaa: ”Mellerin kuvasto on mitä jylhin. Rappiota, haaksirikkoja, uppoamista ja hajoamista, kaatuvia kaupunkeja ja vajoavia mantereita, ratsuin kiitäviä sanansaattajia öisillä aroilla.“ (Runouden vuosikirja 2006 MotMot. WSOY 2007, s. 142-145) Sanasto on vaativa. Mitä suurempia sanoja kirjoittaja käyttää, niin sitä enemmän hänen tekstiltään vaaditaan. Melleri liikkui vaarallisilla vesillä, mutta luovi enimmäkseen onnistuneesti. Hänen romanttisen sanastonsa ja kuvastonsa esikuvia sai hakea aina Lordi Byronin (1788-1824), Arthur Rimbaudin (1854-1891) ja Charles Baudelaren (1821-1867) kaltaisista suuruuksista saakka.

Lähempikin esimerkki löytyy. Paljon on puhuttu siitä, että oliko Melleri oman sukupolvensa Pentti Saarikoski. Olivathan molemmat historiaan ja mytologiaan mieltyneitä miehiä, jotka käyttivät historiaa runoissaan vaivattoman tuntuisesti. Paasonen kiteyttää heidän välisensä eron: ”Runoilijoina he olivat kovin erilaisia. Saarikosken lähtökohdathan olivat romantiikkaa kriittisesti katsovassa modernismissa.” (HS 28.4.2006) Miesten vertaaminen lieneekin median keksimä viittaus molempien runoilijoiden railakkaaseen yksityiselämään. Saarikoski ja Melleri tunnettiin humalaisista toilailuistaan, joilla lehdistö kansan riemuksi mässäili. Runouteen miesten rinnastaminen pätee pinnallisesti, mutta ei pintaa syvemmältä.

Saarikoski ja Melleri eroavat toisissaan ennen kaikkea vakavuudessa. Saarikoski otti runoutensa äärimmäisen vakavasti, kun Mellerin lähtökohta oli toinen. Tontti kirjoittaa: “Arto Melleri ei osannut ottaa rooliaan vakavasti vaan nauroi myös itselleen, toilailuilleen ja runoudelleen.” (Runouden vuosikirja 2006) Melleri kuunteli myös mielellään kotimaista iskelmämusiikkia ja ulkomaista rockia. Niiden vaikutus Melleriin näkyy runojen musikaalisuudessa. Mellerille kirjoittamisessa tärkeintä ei ollut tarkkuus, vaan runon soljuvuus, rytmi. Ylipäätään hänen tuotannossaan kulkee punaisena lankana huumori, jotka tosin muuttuu sitä hirtehisemmäksi ja vetelämmäksi mitä enemmän tekijälle kertyi vuosia.

Yksinkertaistan siis väittämällä, että Arto Melleri, siis runoilija ja henkilö, on hänen kirjoittamiensa runojen pääasiallinen puhuja. Tässä mielessä on selvää, että Mellerin tuotantoa pitää koossa juuri hänen vahva persoonallisuutensa. Elämänkokemuksia ja ajatuksia välitetään tavalla, joka tekee Mellerin tuotannosta tunnustuksellista. Toinen väittämäni on, että nuori Melleri oli täysivaltainen näkijä ja kokija, kun taas vanhempi Melleri osoitti näkijyytensä ja kokijuutensa vain ajoittain. Mellereitä on siis kaksi.

2

Arto Melleri kuoli kirjailijaksi nuorena. Hän syntyi vuonna 1956 ja menehtyi vuonna 2005, siis alle 50-vuotiaana. Hänen parhaat, kypsimmät vuotensa olivat siis periaatteessa vielä edessä. Melleri eli tosin railakkaasti ja poltti kynttilää molemmista päistä. Hänen koko tuotantonsa käsittävää Runot-tiiliskiveä (2006) lukiessa huomaa, että ilmaisu muuttuu vuosien mittaan pessimistisemmäksi ja katkonaisemmaksi. Sen perusteella voi tulkita, että Mellerin tuotannosta löytyy kahdet tyystin erilaiset kasvot.

Vedenjakajana toimii vuosi 1982. Siihen mennessä Melleri oli julkaissut neljä kokoelmaa, Schlaagerinseppeleen (1978), Zoon (1979), Ilmalaiva ’Italian’ (1980) ja Mau-Maun (1982). Nämä olivat ovat hienoja kirjoja, joissa Mellerin ilmaisu kehittyy kirja kirjalta. Sitten tuli tauko, jolloin Melleri keskittyi elämiseen, näytelmiin ja proosaan.

Pitkähkön tauon jälkeen julkaistu runokokoelma Johnny B. Goethe (1988) onkin jo aivan erilaista Melleriä. Martti Anhava kirjoittaa koottujen runojen jälkisanoissa, että tämän kokoelman runojen ”yleisvire on maanpäällinen, väsähtänytkin” (s. 647), kun taas aiemmat kokoelmat olivat korkealentoisempaa tavaraa. Anhava jatkaa: ”Tulevaista enteilevät avausrunon känninen nonsense ja kokoelman päättävien renkutusten koleahko ilottomuus.” (s. 647)

Melleri sijoitti itsekin runojensa vedenjakajan tähän. Tekijän itsensä toimittama kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89, julkaistiin vuonna 1989. Melleri ymmärsi, tosin kokoelman verran myöhässä, että hänen tuotantonsa kehittyisi tästä eteenpäin toiseen suuntaan. 1990-luvulla ja 2000-luvulla julkaistut viisi runokokoelmaa ovat todisteita tästä päätelmästä. Ne ovat väsymyksen ja rappioitumisen sävyttämiä, monumentteja kirjoittajansa väsymykselle. Ne vihjailivat tekijänsä päätymisestä ennenaikaiseen hautaan.

3

Päihteet tekivät Melleristä kaksijakoisen runoilijan. Melleri käytti paljon alkoholia ja huumeita. Hän ihaili ennen aikojaan kuolleita muusikkoja, kuten Brian Jonesia, Jimi Hendrixiä, Jim Morrisonia ja kumppaneita. Samalla oma kynttilä paloi molemmista päistä. Alkoholi ja huumeet toimivat aluksi kirjoittamisen katalysaattorina, mutta alkoivat toimia kunnon pettäessä kirjoittamista vastaan. Lentäviä lauseita syntyi pitkään, mutta vuosien mittaan yhä harvemmin.

Paradoksaalista kyllä, Melleri kirjoitti nuorempana kokeneemmin ja itsevarmemmin kuin varttuneemmalla iällä. Esikoiskirja Schlaagerinseppele (1978) sisältää iskelmämaisia maisemia, perinteissävyistä kaihoa ja melankoliaa. Runojen puhuja (Melleri itse) yrittää irrottautua lapsuutensa maisemista, kauniilta ja tapahtumaköyhältä maaseudulta. Se onnistuukin. Tässä vaiheessa tosielämän Melleri muutti Pohjanmaalta Helsinkiin.

Toisessa kokoelmassa, vain vuotta myöhemmin julkaistussa Zoossa (1979), esittäytyy tyystin erilainen Melleri. Tämä Melleri on se näkijä ja kokija, jollaisena hänet kannattaa muistaa. Zoo-kirjan nimikkorunossa Melleri laskettelee täysillä: ”Minä kuuntelin riihiä ja juopuneita ja kuuta, maantierummut pimeitä viuhkoina avautuvissa keväissä, saniaiset, saunan välikatossa lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, Unkarin kansa ies niskassaan, minä tiesin”.

Runossa puhuu mies, joka uskoo tietävänsä. Mellerin runous on tunnustuksellista, koska monen runon puhujana on selkeästi hän itse. Nuori Melleri näkee selkeämmin ja, mikä tärkeintä, enemmän kerralla: ”Tunnetko / miten mantereet liikkuvat yössä… / jalkojesi alla: miten usva nousee, / ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, / ikivanhat, asumattomat…”

4

Vuoden 1982 jälkeen oli toisin. Kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89 jäi muistomerkiksi puhtaan näkemisen vuosita. Sen jälkeiset neljä runokirjaa väläyttelivät paikoin, mutta jäivät aiempia vaisuimmiksi. Näin oli siitä huolimatta, että Viiden aistin todistus (1990) sai hyvän vastaanoton ja sitä seurannut Elävien kirjoissa (1991) palkittiin Finlandialla. Melleri kutsuttiin Linnan juhliin, mutta hänet heitettiin juhlista ulos huumeiden käyttämisen takia. Uusi Melleri oli syntynyt. Tämä Melleri oli sama mies kuin ennenkin, mutta nyt julkisuus otti resuisen ja vauhdikasta elämää viettäneen runoilijan hampaisiinsa. Pilke katosi välillä silmäkulmasta, ja Melleri alkoi runoissaan toteuttaa hänelle sälytettyä roolia.

Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen jälkisanoissa: ”Sanankäytön tarkkuuteen Mellerinä olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys väheni ja värittyi sarkasmin suuntaan.” (s. 648) Anhavan mukaan Melleri liikkuu myöhemmässä tuotannossaan krapulahoureisen ilmaisun piirissä. Välillä tämä toimii, useimmiten tosin ei.

Mellerin myöhäiskauden paras kirja on Helsingin Kallioon sijoittuva Puukkobulevardi (1997). Se on humalaisen (tai alkoholistin) paatosta, mutta toimivaa sellaista. Krapulaiset aamut ovat vaikeita: ”Miten vihlookaan veden välke / tänä aamuna silmiä, / sielua, sielun silmiä”. Ryypiskelyn jälkeen elämä alkaa taas maistua: ”Antaa ajan pysähtyä, / luomisen jatkua, suvullisen sikiämisen, / unien toteutumisen – kypsyvän hedelmän halun, / ja hetken huuman – ikuisen – / Annetaan auringon nousta, ampua nuolensa – / lävistää meidät tähän”.

Eräs Puukkobulevardi-kokoelman punaisista langoista on ajatus ajattomuudesta. Sen puhujana toimii ennen aikojaan vanhentunut mies, joka haluaa kuitenkin edelleen elää nuoruuttaan. Kaikki aikatasot ovat läsnä. Puhuja tuntee silti ajan kuluvan. Hän haluaa pysäyttää sen joko juomalla tai käyttämällä huumeita. Tulos on, että Melleri kirjoittaa Puukkobulevardissa ajasta paremmin kuin koskaan.

Mellerin eräs tärkeimmistä vaikuttajista oli muusikko Tuomari Nurmio (s. 1950). Nurmion laulua lainataan Puukkobulevardin alussa osuvasti: ”…sielussani tumma laulu helää! Perkele! Rannanjärvi elää!” Näitä sanoja seuraava kokoelma liikkuu nostalgisissa ja melankolisissa maisemissa. Puukkobulevardin puhuja kaipaa aiempaa näkemistä, vimmaa ja runouden viinalla läträämiseen kadonnutta lahjaa: ”Etsin kadonnutta säettä, tiedän: / se on täällä / kun kaupunki nukkuu kohmeloaan, / ja inisevin kärryin lähtee liikkeelle / lehden jakaja, tuo vihdoinkin sanoman”.

Puukkobulevardissa Melleri asettaa itselleen korkean riman ja ylittää sen viimeisen kerran. Sen jälkeiset kirjat hapuilua. Puukkobulevardi on onnistunut sekoitus hourailua ja näkemistä, huumoria ja tietoa. Sen sivuilla Melleri lopultakin tunnustaa, että hänen aiempi minänsä oli kirjoittajana ylivertainen. Nuori Melleri oli vielä sen verran viaton, että pystyi uskomaan sammumattoman valon ja loputtoman matkaamisen kaltaisiin mahdottomiin asioihin. Tästä syntyi kuolematonta runoutta.

Näkijän ja kokijan osa on tietysti hyvin rankka. Mellerin kaltainen runoilija ja profeetta kantaa raskasta taakkaa. Melleri ei kuollut ihailemiensa rock-muusikkojen tapaan nuorena. Kynttilän polttaminen molemmista päistä johti siihen, että Melleristä tuli vanha ja väsynyt. Hän vanheni ennen aikojaan. Vakava auto-onnettomuus ja toipilaana kirjoitettu Arpinen lemmen soturi (2004) on vain kalpea aavistus siitä mihin Melleri parhaimmillaan pystyi. Hetkessä elämisen taito, puhdas näkeminen ja kokeminen, on Mellerillä tosin aina läsnä. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Lyhyesti Eeva-Liisa Mannerista

--

(Tämä käyttämätön teksti on kirjoitettu Pispalan Runotulet 2010 -tapahtuman inspiroimana ja sitä varten.)

--

Muistot ja menneisyys runoudessa: pyyhkäisy ehdotettuun aiheeseen


”Puutarha tulee harvemmaksi päivä päivältä,
kohta se näkyy lävitse kuin repeytynyt verho.
Taivas tulee lävitse, ja sade, pilvien meri, vuodatetaan.”

(Eeva-Liisa Manner)


1

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) kirjoitti monipuolista runoutta. Hänen tuotantonsa kokoava Kirkas, hämärä, kirkas sisältää voimakasta ja monella tasolla liikkuvaa runoutta. Tuula Hökkä esittää kirjan esipuheessa muutamia näkökulmia Mannerin tuotantoon. Hökkä esimerkiksi kirjoittaa, kuinka Manner pyrki runoudessaan yhdistämään ”ei minkään” ja hiljaisuuden. Hökkä jatkaa mainitsemalla, kuinka Manner toi hiljaisuuden suomalaiseen runouteen: ”Hiljaisuus osana kieltä ja sen tuonti runouteen muiden taiteenlajien avulla, rajoja ylittäen, aistinalueita sekoittaen, valkoisen ja mustan viivan, äänen ja odottavan tauon kohtaamisena on laajalti muuallakin maailmassa modernin taiteen omaksumaa.”

Mannerin runoissa eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa. Hän voi esimerkiksi siirtyä nykyisyydestä menneisyyteen, käsitellä nykyhetkeä tai siirtyä menneisyydestä tulevaisuuteen. Mannerin runous pyrkii ajattomuuteen. Silti hänen runojaan lukemalla selviää, että niiden ydin on muistoissa ja menneisyydessä.

2

Mannerin parhaimpia runoja on Tämä matka -kokoelmaan (1956) sisältyvä teksti ”Lapsuuden hämärästä”. Tämä Mannerin omasta lapsuudesta kertova pitkä ja lyyrinen runo on malliesimerkki muistojen ja menneisyyden käytöstä runoudessa. Runo alkaa: ”Joku liikutti muistini tomua, johon aika piirsi / symbolinsa / ja avasi käärön joka osaksi on murentunut / kuin vanha hauras kirja hajoten veteen.” Tämä ”joku” herättää runon puhujan muistelemaan lapsuuttaan.

Lapsuus näyttäytyy Mannerin runossa yhtä aikaa pelottavana ja ihmeellisenä. Manner kirjoittaa lapsena kokemistaan mahdollisuuksista: ”Seinään oli maalattu puisto: puita ja koukeroita. / Kauan tuijotin metsään ja tapettiin / jonka tumma ja kiehtova pinta aukeni äärettömyyteen – / sateeseen, lauluun, lintujen musiikkiin.” Lapsuuden aika näyttäytyy puhujalle tiloina ja avaruuksina, musiikkina ja valona. Aikuisten maailma puolestaan näyttäytyy kaiken tämän vastakohtana.

Mannerin koti oli uskonnollinen. Uskonnollisuuden vertauskuvana ”Lapsuuden hämärässä” -runossa toimii puhujan isoäiti, joka laulaa viattomalle lapselle tuonpuoleisesta maailmasta: ”Ja Isoäiti otti nopeasti / tyytymättömän näköisenä virsikirjan / ja sekoitti riutuviin säveliin oman särkyneen laulunsa, / joka tuli raskaista, kylmistä maailmoista, / todemmista kuin omani.” Näin aikuisuus ja sen takana odottava tuonpuoleinen ottavat jo pienen lapsen otteeseensa.

Leikki loppuu tähän. Edessä on aikuistuminen, siirtyminen rajoitusten ja ahtauden, metelin ja pimeyden maailmaan: ”Näistä luoduista maailmoista hälveni päivä päivältä oikku ja / leikki, / avaruus murtui, arki / kyhäsi sieluun uusia sokkeloita, / joissa harhailin varpain nokisin.” Tätä seuraa ahdistus, yksinäisyys, tunne eksymisestä. Tiedämme, että sota leimasi Viipurissa syntyneen ja kasvaneen Mannerin lapsuutta. Lapsuuden idyllin ja leikkien tilalle astui äkkiä kuolema: ”Oi nuoruus! Isoäiti veisasi, ja kuoli, / kärsivällisesti kuin eläin, ja sai puhtaan paidan / pitsein, ruusukkein ja röyhelöin.” Uskonnollinen isoäiti pääsi taivaaseen, mutta Eeva-Liisa oli eksyksissä: ”Mutta minä, mitään-näkemätön, silmät täynnä tuhkaa, / elin penseydessä kuin penessä pesässä.” Ja edelleen: ”Niin menetin rakkauden, avoimen ja valoisan oven, / niin kuin me kaikki sen kerran menetämme.”

On merkillepantavaa, että Manner kirjoittaa lapsuudesta rakkautena ja aikuisuudesta puolestaan rakkauden vastakohtana, eli täydellisenä yksinäisyytenä. Sanastoltaan, kuvastoltaan ja teemoiltaan monitahoinen ”Lapsuuden hämärästä” kasvaa suureksi runoksi. Se on lapsuuden ja viattomuuden ylistys ja vastalause aikuisuutta ja sen vakavaa maailmaa vastaan. Mannerin runo on hyvä osoitus menneisyyden ja muistojen käyttämisen tarjoamista mahdollisuuksista. Runo piirtää esiin elävän kuvan pienestä tytöstä, joka vähitellen varttuu aikuiseksi.

Tämän runon, kuten suuren osan Mannerin tuotannosta, pohjavire on haikea. Mannerin runot voi jakaa kahteen pääkategoriaan. Ensimmäinen kategoria on ”Maailma on aistieni runoelma” -tekstien kaltaiset läsnäoloa, nykyhetkeä ja sen kokemista kuvaavat runot. Toinen kategoria on puolestaan ”Lapsuuden hämärästä” -tekstien kaltaiset runot, jotka kuvaavat menneisyyttä ja luovuttamista. Molemmat ovat tyylikeinoja, joiden avulla Manner sukeltaa alitajuntaansa ja hakee sieltä aineksia. Niinpä meidän kannattaakin Eeva-Liisa Mannerin esimerkin mukaisesti ensin kirjoittaa itsemme muistojen ja menneisyyden labyrinttiin, ja sitten kirjoittaa itsemme ulos sieltä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Talouskriisistä

Politiikka on tunnetusti likaista peliä, mutta talous se vasta likaista peliä onkin. Kun nämä kaksi asiaa yhdistetään, niin tuloksena on melkoinen sotku. Viime vuonna valmistunut dokumentti Inside Job yrittää kertoa maailmaa viime vuosina koetelleista taloussotkuista maallikon näkökulmasta. Yritys epäonnistuu, koska talousmaailma on monimutkainen ja korruption epäselväksi muuttama vyyhti, mutta Inside Job on yhtä kaikki katsomisen arvoinen. Ohjelma on tehty Yhdysvalloissa, joten se käsittelee taloussotkuja Wall Streetin näkökulmasta. Pitää kuitenkin muistaa, että dollari on edelleen vahvin kansainväliseen talouteen vaikuttava valuutta. Lisäksi dokumentissa käsitellyt amerikkalaiset pankit ja vakuutusyhtiöt ovat saattaneet koko maailman pinteeseen.

Inside Job todistaa, että Yhdysvaltain hallitus oli ja on pahasti sekaantunut paikallisen yritysmaailman toimintaan. Kapitalistisessa järjestelmässä politiikka ja talous kulkevat käsi kädessä. Ensimmäisen pitäisi kaiken järjen mukaan hallita jälkimmäistä. Paha vain, että 1980-luvulta lähtien juuri talous on toiminut tahtipuikon heiluttajana. Monikansalliset yritykset ovat kasvaneet niin suuriksi, että ne sekaantuvat tämän tästä valtioiden toimintaan. Missään tämä ei ole niin ilmiselvää ja läpinäkyvää kuin rahaa palvovassa Yhdysvalloissa. Monet päättäjät istuvat poliitikonuransa jälkeen jonkin suuryhtiön hallituksessa, tai ovat ponnistaneet sieltä valtionvirkaan. Tuloksena on selkääntaputteluun perustuva järjestelmä, jossa kaikki tärkeimmät päättäjät valvovat yritysmaailman etuja. Kaiken kukkuraksi tärkeimpien yritysten määrän laskemiseen ei tarvita kummempaa laskupäätä.

Vuoden 2008 talousromahdus perustui lainoihin. Yhdysvaltalaiset kuluttajat saivat helposti lainoja uuden talon tai auton ostoon, vaikka heillä ei välttämättä olisikaan ollut varaa maksaa lainaa takaisin. Vakuutusyhtiöt puolestaan vakuuttivat lainoja, joten loppujen lopuksi kaikki olivat velkaa toisilleen. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden työntekijät hyötyivät, sillä he nauttivat lainabuumin mahdollistamista valtavista vuosibonuksista. Kun säkin pohja tuli vastaan, niin valtio joutui maksumieheksi. Lainanantajat levittelivät käsiään. Yksityisyrittämisen vapauteen perustuva yhdysvaltalainen järjestelmä sai pahan kolauksen, kun sen hyväksymä bonusjärjestelmä ei taannutkaan jo maksettujen palkkioiden palautusta talouskriisin pahentuessa. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden työntekijöiden ja johtajien ei tarvinnut palauttaa saamiaan hulppeita palkkioita. Se olisikin ollut vaikeaa, sillä rahat oli jo sijoitettu eteenpäin suihkokoneisiin, urheiluautoihin, kalliisiin asuntoihin tai ainakin siirretty turvaan ulkomaiselle pankkitilille.

Ei ihme, että Yhdysvaltojen valtiovelka tuplaantui vain muutamassa vuodessa. Syntyi nurinkurinen asetelma, jossa valtio otti lisää velkaa pystyäkseen maksamaan entiset velkansa. Samaahan yritetään nyt Euroopan Unionissa, kun monet sen jäsenvaltiot ovat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Kaiken sotkun keskellä suurten yritysten johtajat ja pikkujohtajat (puhumattakaan Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin johtavista poliitikoista) jatkavat suurista palkoistaan nauttimista. Inside Job tarjoaa pähkinän purtavaksi. Jos ja kun nykymeno osoittautuu kestämättömäksi ratkaisuksi, niin miten jatkaa eteenpäin? Ihmiset tuskin tulevat olemaan valmiita karsimaan elämiensä tasosta, sillä kulutusyhteiskunta on jo ehtinyt painaa meihin lähtemättömän jälkensä,