Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.
--
Leikin loppu
Saila Susiluoto: Missä leikki loppuu, runoja, Otava 2007
Saila Susiluodon kolme aiempaa runokokoelmaa osoittivat hänen olevan yksi Suomen parhaimpia proosarunoilijoita. Etenkin Aurinkokierto-kokoelma (Otava 2005) oli haavoittuvuudessaan ja tarkassa kerronnassaan yksi viime vuosien parhaimpia kotimaisia runoteoksia. Susiluodon kirkas runoilijanääni on tuonut hänelle palkintoja ja tunnustusta, vaikka todellinen mestariteos onkin vielä tekemättä.
Neljäs runoteos, Leikin loppu, jatkaa edellisten kirjojen linjalla liikkuen satujen maailmassa, mutta kertoen kuitenkin vakavista asioista. Runot eivät tällä kertaa muodosta yhtenäistä tarinaa, mutta ne pyörivät saman kohtaloihin liittyvän teeman ympärillä. Ensimmäisessä osassa kertojina toimivat vapaamittaista runoa käyttävä Erika ja proosallisempaa muotoa suosiva Lola. Naiset kertovat surulliset tarinansa, jotka saavat synkempiä ja groteskimpia muotoja kuin Susiluodon edellisten kokoelmien hahmojen kohdalla. Maailma nähdään pimeänä paikkana: ”Luen valkeista ruumisarkuista / ennustuksia, ne eivät pidä paikkaansa, mutta pelot pitävät. / Nyt lumi, äänettömät aplodit / melu teloitusten jälkeen.” Toisaalta on myös hetkiä, jolloin ”aurinko on täysi tänään.”
Toinen osa sisältää pitkän Mustat linnut –runon. Se liikkuu kirjoittajalle tutuissa satumaisemissa. Saduissa ja runoudessa on yhteistä se, että kaikki on mahdollista. Lähtöasetelma on synkkä: ”Sinä yönä taivaalle nousi punainen kuu, harvahampaisen lähiön / ylle, lumeen tuhkautuvan lähiön ylle.” Onneksi lopussa annetaan toivoa: ”Hän sanoi että mustarastas tuo kuoleman. / Mutta koko ikäni se on laulanut noissa puissa.” Näiden sanojen jälkeen kirjaan lisätään uusi elementti, sillä mukana on piirroksia linnuista ja puusta. Ratkaisu toimii, koska sitä ei käytetä tämän enempää. Mustavalkoisten, yksinkertaisten kuvien käyttö on hyvä keino tuoda pitkään ja runsassanaiseen kirjaan vaihtelua.
Myös tyyli vaihtelee Susiluodon edellisiä kirjoja enemmän. Proosarunous on yhä hallitseva elementti, mutta myös merkkejä muusta on havaittavissa. Välillä kuljetaan onnistuneesti vapaassa mitassa ja toisinaan taas käytetään vähemmän onnistuneesti riimejä. Alun ”paljon pahaa / vähän rahaa / pelkkää vahaa / muovailtavaa” on tavoitellusta lapsenomaisuudestaan huolimatta pelkkää sanahelinää. Harha-askelista huolimatta on ilahduttavaa huomata, että Susiluoto hakee rohkeasti uusia ilmaisumuotoja.
Kolmas ja neljäs osa vievät Lolan tarinan päätökseensä. Matkalla koetaan kovia, mutta aivan kirjan lopussa tapahtuva synnytys luo uskoa. Uusi elämä nousee tuhkasta ja verestä: ”ja heinä lumen raskaan painon alla ja syntyvä lapsi / ja äiti ja odottava käsi kun se ottaa lapsen vastaan / ja on kalvojen ja lapsiveden ja veren ja yltäkylläisen elämän peitossa.”
Missä leikki loppuu kertoo mahdottomasta maailmasta, jossa inhimillisyys on tukahdutettu. Miehiset voimat alistavat ihmisiä ja tarkkailevat heitä. Mukana on paljon ruumiinnesteitä ja muuta synkkää sanastoa, mutta Susiluoto ei ole unohtanut elämän ihmeellisyyttä. Kirja on idealtaan omaperäinen, mutta sen suurin ongelma on sanojen yllätyksettömyys. Susiluoto ei ole ennenkään pelännyt käyttää kuluneita ilmaisuja, mutta kliseitäkin voi olla liikaa. Pitkälti yli satasivuisessa kirjassa on liikaa täyterunoja, jotka eivät tuo tarinoihin mitään uutta. Onneksi kärsivällisyys palkitaan. Runoilijan ääni kuuluu taas pienen suvantovaiheen jälkeen kirkkaana ja mahdoton on mahdollista.
Esa Mäkijärvi
tiistai 29. tammikuuta 2008
maanantai 28. tammikuuta 2008
Kirja-arvostelu: Matkalla (Tammi 2007)
Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.
--
Alkuperäiskäsikirjoituksen pitkä matka
Jack Kerouac: Matkalla, Tammi 2007, romaani, Markku Lahtela (alkup. suom.) ja Markus Jääskeläinen (lisätyt kohdat ja esipuheet)
Jack Kerouacin Matkalla-romaani ilmestyi englanniksi vuonna 1957. Kyseessä on miehen ikään tullut kirja, joka on sukupolvesta toiseen inspiroinut nuoria ja vanhoja etsimään omaa tietään. Suomeksi kirja julkaistiin vuonna 1964 Markku Lahtelan erinomaisena käännöksenä. Sen jälkeen kotimaisella Kerouac-rintamalla oli hiljaista lähes 40 vuotta, kunnes Sammakko-kustantamo alkoi vuosituhannen alussa julkaista uusia suomennoksia. Matkalla on merkittävä kirja. Se lanseerasi lopullisesti sittemmin maailmankuuluksi tulleen termin ”beat”, joka merkitsee marginaalissa eläviä vastakulttuurin edustajia.
Nyt julkaistu Matkalla-romaanin uusi painos kantaa tärkeältä kuulostavaa lisänimeä ”alkuperäinen versio.” Suurin osa kirjasta perustuu edelleen Lahtelan klassikon aseman saaneeseen suomennokseen, mutta mukaan on lisätty paljon tekstiä alkuperäiskustantamon ja Kerouacin itsensä sensuroimasta ensimmäisestä käsikirjoituksesta. Uudet kohdat ja itse romaania edeltävät neljä pitkää esipuhetta on suomentanut Markus Jääskeläinen. Jääskeläinen on aiemmin kääntänyt mm. Kerouacin romaanit Dharmapummit (Sammakko 2001) ja Tuuliajolla Big Surissa (Sammakko 2002).
Suomennos perustuu elokuussa 2007 markkinoille tulleeseen, Howard Cunnellin toimittamaan teokseen On the Road. The Originall Scroll. Keroauc kirjoitti tekstin reilun kahden viikon aikana yhdelle paperiin syötettävälle tekstirullalle. Kyseessä on melkoinen käärö, sillä sanoja siinä on lähteestä riippuen noin 150.000 ja pituutta koko komeudella on 120 jalkaa. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että Matkalla, luonnostelunimeltään The Beat Generation, syntyi melkoisen kirjoitusvimman tuloksena.
Suurin ero alkuperäisen Matkalla-kirjan ja uuden version välillä on hahmojen esiintyminen omilla nimillään. Dean Moriarty on siis Neal Cassady, Carlo Marx tunnetaan kotoisammin Allen Ginsberginä ja Sal Paradiso on Kerouac itse. Kerouac matkaa omaelämäkerrallisessa teoksessa ympäri Yhdysvaltoja, tapaa koko joukon beat-liikkeen ympärille sädekehän luoneita persoonallisuuksia ja elää kuin jokainen päivä olisi hänen viimeisensä. Kirjassa esitelty maantiekiertäjäelämäntapa on jakanut mielipiteitä. 1950-luvun lopun konservatiiviseen Amerikkaan kirja upposi kuin veitsi voihin, mutta viesti on sittemmin ehtinyt hieman laimentua. Matkalla on silti vielä tänäkin päivänä mukaansatempaava ja puhutteleva teos.
Kirjan syntyprosessia ja kirjassa esiintyviä hahmoja ja teemoja valaisevat esipuheet eivät tuo Matkalla-kirjan ympärillä pyörivään keskusteluun juurikaan uutta. Ne kirjoitettu asiantuntevasti ja käännetty hyvin, mutta samat asiat löytyvät myös lukuisista Kerouac-elämäkerroista. Itse romaani vie mukanaan. Sitä on vaikea jättää kesken, koska tapahtumat vyöryvät vastustamattomasti eteenpäin eikä kappalejakoja ole. Kerouac olisi varmasti mielissään tästä uudesta käsikirjoituksesta, joka on sensuroimattomana hyvin lähellä hänen alkuperäistä visiotaan. Jopa romaanin virheellinen aloituslause on jätetty korjaamatta: ”Nealin näin näin ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen kun isäni kuoli.” Cunnell vertaa riviä pitkälle matkalle lähtevän, katkonaisesti käynnistyvän auton ääneen.
Beat-liikkeen johtohahmoksi leimautuminen haittasi Kerouacia koko hänen myöhemmän elämänsä ajan. Kirjailija alkoholisoitui ja kuoli 47-vuotiaana vuonna 1969. Matkalla-kirja teki hänestä kuuluisan, mutta tuhosi vähitellen hänen elämänsä. Traagisen miehen kirja on silti elämäniloinen. Vaikka romaanissa olevat hahmot ovat kaikki pakomatkalla joko yhteiskunnasta tai itsestään, he löytävät silti toisistaan merkitystä. Lukumatkalla käytyään huomaa, että toisenlaisiakin kiinnostavia todellisuuksia on olemassa.
Esa Mäkijärvi
--
Alkuperäiskäsikirjoituksen pitkä matka
Jack Kerouac: Matkalla, Tammi 2007, romaani, Markku Lahtela (alkup. suom.) ja Markus Jääskeläinen (lisätyt kohdat ja esipuheet)
Jack Kerouacin Matkalla-romaani ilmestyi englanniksi vuonna 1957. Kyseessä on miehen ikään tullut kirja, joka on sukupolvesta toiseen inspiroinut nuoria ja vanhoja etsimään omaa tietään. Suomeksi kirja julkaistiin vuonna 1964 Markku Lahtelan erinomaisena käännöksenä. Sen jälkeen kotimaisella Kerouac-rintamalla oli hiljaista lähes 40 vuotta, kunnes Sammakko-kustantamo alkoi vuosituhannen alussa julkaista uusia suomennoksia. Matkalla on merkittävä kirja. Se lanseerasi lopullisesti sittemmin maailmankuuluksi tulleen termin ”beat”, joka merkitsee marginaalissa eläviä vastakulttuurin edustajia.
Nyt julkaistu Matkalla-romaanin uusi painos kantaa tärkeältä kuulostavaa lisänimeä ”alkuperäinen versio.” Suurin osa kirjasta perustuu edelleen Lahtelan klassikon aseman saaneeseen suomennokseen, mutta mukaan on lisätty paljon tekstiä alkuperäiskustantamon ja Kerouacin itsensä sensuroimasta ensimmäisestä käsikirjoituksesta. Uudet kohdat ja itse romaania edeltävät neljä pitkää esipuhetta on suomentanut Markus Jääskeläinen. Jääskeläinen on aiemmin kääntänyt mm. Kerouacin romaanit Dharmapummit (Sammakko 2001) ja Tuuliajolla Big Surissa (Sammakko 2002).
Suomennos perustuu elokuussa 2007 markkinoille tulleeseen, Howard Cunnellin toimittamaan teokseen On the Road. The Originall Scroll. Keroauc kirjoitti tekstin reilun kahden viikon aikana yhdelle paperiin syötettävälle tekstirullalle. Kyseessä on melkoinen käärö, sillä sanoja siinä on lähteestä riippuen noin 150.000 ja pituutta koko komeudella on 120 jalkaa. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että Matkalla, luonnostelunimeltään The Beat Generation, syntyi melkoisen kirjoitusvimman tuloksena.
Suurin ero alkuperäisen Matkalla-kirjan ja uuden version välillä on hahmojen esiintyminen omilla nimillään. Dean Moriarty on siis Neal Cassady, Carlo Marx tunnetaan kotoisammin Allen Ginsberginä ja Sal Paradiso on Kerouac itse. Kerouac matkaa omaelämäkerrallisessa teoksessa ympäri Yhdysvaltoja, tapaa koko joukon beat-liikkeen ympärille sädekehän luoneita persoonallisuuksia ja elää kuin jokainen päivä olisi hänen viimeisensä. Kirjassa esitelty maantiekiertäjäelämäntapa on jakanut mielipiteitä. 1950-luvun lopun konservatiiviseen Amerikkaan kirja upposi kuin veitsi voihin, mutta viesti on sittemmin ehtinyt hieman laimentua. Matkalla on silti vielä tänäkin päivänä mukaansatempaava ja puhutteleva teos.
Kirjan syntyprosessia ja kirjassa esiintyviä hahmoja ja teemoja valaisevat esipuheet eivät tuo Matkalla-kirjan ympärillä pyörivään keskusteluun juurikaan uutta. Ne kirjoitettu asiantuntevasti ja käännetty hyvin, mutta samat asiat löytyvät myös lukuisista Kerouac-elämäkerroista. Itse romaani vie mukanaan. Sitä on vaikea jättää kesken, koska tapahtumat vyöryvät vastustamattomasti eteenpäin eikä kappalejakoja ole. Kerouac olisi varmasti mielissään tästä uudesta käsikirjoituksesta, joka on sensuroimattomana hyvin lähellä hänen alkuperäistä visiotaan. Jopa romaanin virheellinen aloituslause on jätetty korjaamatta: ”Nealin näin näin ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen kun isäni kuoli.” Cunnell vertaa riviä pitkälle matkalle lähtevän, katkonaisesti käynnistyvän auton ääneen.
Beat-liikkeen johtohahmoksi leimautuminen haittasi Kerouacia koko hänen myöhemmän elämänsä ajan. Kirjailija alkoholisoitui ja kuoli 47-vuotiaana vuonna 1969. Matkalla-kirja teki hänestä kuuluisan, mutta tuhosi vähitellen hänen elämänsä. Traagisen miehen kirja on silti elämäniloinen. Vaikka romaanissa olevat hahmot ovat kaikki pakomatkalla joko yhteiskunnasta tai itsestään, he löytävät silti toisistaan merkitystä. Lukumatkalla käytyään huomaa, että toisenlaisiakin kiinnostavia todellisuuksia on olemassa.
Esa Mäkijärvi
lauantai 26. tammikuuta 2008
Kirja-arvostelu: Sipulia kuoriessa (Tammi 2007)
Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.
--
Kerros kerrokselta
Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani, Tammi 2007, Oili Suominen (suom.)
Vuonna 1999 Nobelin kirjallispalkinnon voittanut ja vastikään 80 vuotta täyttänyt Günter Grass on suosionsa huipulla. Kuuluisuus johtuu kohusta, joka syntyi hänen paljastettuaan kuuluneensa toisen maailmansodan aikana saksalaisen Waffen SS:n joukko-osastoon. Paljastus tehtiin Grassin nyt suomennetussa omaelämäkerrallisessa romaanissa Sipulia kuoriessa. Kirjassa on kohta, jossa Grass hakee 17-vuotiaana sukellusvenelaivastoon, mutta hänet komennetaan SS:n panssarijoukkoihin.
Kontekstistaan irrotettu kohta johti mediamylläkkään. Grass on pitkään nähty toisen maailmansodan jälkeisenä saksalaisena omatuntona ja arvostelijoiden mukaan kaikki tämä on nyt mennyttä. Kirjasta kuitenkin selviää, että Grass ei ollut kiihkomielinen kansallissosialisti. Hän oli liian nuori ymmärtääkseen niitä kauheuksia, joita propagandan taakse sisältyi. Tämä on tietenkin sama argumentti, jota useimmat saksalaiset käyttivät toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sipulia kuoriessa –romaanin lukemisen jälkeen Grass saa siitä huolimatta puhtaat paperit. Hänen ainoa todellinen virheensä oli pysyä vaiti liian pitkään.
Sipulia kuoriessa kertoo tietenkin myös paljosta muustakin kuin sota-ajasta. Se alkaa Grassin varhaisesta lapsuudesta ja päättyy Peltirumpu-esikoisromaanin ja läpimurtoteoksen julkaisuun vuonna 1959. Elämänsä alkutaipaleella kirjailija asuu monessa paikassa, mutta mielessä siintää mystinen kotikaupunki Danzig, joka nykyään kuuluu Puolaan. Sipulia käytetään muistin vertauskuvana ja sitä kuoritaan kerros kerrokselta matkalla kohti alimpia ja häpeällisimpiä kerroksia. Kaikkea ei tietenkään kerrota, eikä kaikkea voi muistaa. Kirjailija puhuukin alussa tarinoista, ”jotka tuntuvat todellisemmilta kuin elämä.”
Muistin jättämät väistämättömät aukot korvataan nopeilla siirtymillä seuraavaan aikakauteen. Romaani liikkuu kronologisesti, mutta siirtyy välillä nykyhetkeäkin sivuaviin lyhyisiin kohtauksiin. Paperille laitetut ajatukset kuvaavat kiehtovasti Grassin henkilöhistoriaa ja hänen persoonallisuutensa kehitystä. Parasta lopputuloksessa on, että kirja ei yritä olla jälkiviisas. Menneisyys painaa jokaista ihmistä, mutta etenkin historiallisessa murrosvaiheessa eläneitä. Siitäkin syystä Grassin kirja on tärkeä henkilökohtainen tunnustus.
Historian ymmärtäminen on monelle vaikeaa. Grassin omaelämänkerran kirjoittanut Michael Jürgs ilmoitti vuonna 2006, kuinka Waffen SS:ään kuuluminen lopetti erään suuren moraali-instituution. Lisäksi kirjailijan ystävä ja puolalainen poliitikko Lech Walesa ehti vaatia Grassin saamaan Danzigin kaupungin kunniakansalaisuuden peruuttamista. Walesa perui puheensa myöhemmin ja ilmoitti kirjailijan näyttäneen ”hyvää esimerkkiä.” Myös monet kirjailijat ovat rientäneet Grassin tueksi. Ristiriitaisuuden ei pitäisi kuitenkaan estää ketään lukemasta Sipulia kuoriessa –romaania. Waffen SS:ään liittymistä ei pitäisi ottaa lähtökohdaksi tekstin tarkastelulle, vaan yhdeksi teemaa tukevaksi osa-alueeksi. Kyseessä on syvällinen teos, jota ei pidä eikä saa ohittaa yhdellä nopealla pyyhkäisyllä.
Grassin edellisiin kirjoihin verrattuna Sipulia kuoriessa on helppolukuisempi. Oili Suomisen käännös on sujuva ja asiasta toiseen siirrytään saumattomasti. Romaani ei ole mestariteos, mutta se ottaa paikkansa sekä kirjailijasta itsestään että saksalaisesta persoonallisuudesta kiinnostuneiden hyllyssä. Grassin kirjan saamasta vastaanotosta voi päätellä, että Saksan kipupisteitä ei ole vielä pitkään aikaan käsitelty loppuun. Sipulia kuoriessa osoittaa, että kirjallisuudella on oma tärkeä paikkansa moraalisten kysymyksien esittäjänä. Sipuli on Grassin osalta kirjoitettu loppuun. Kirjan viimeisessä lauseessa hän ilmoittaa, että enempään ”kertomiseen minulla ei riitä sipuleita eikä halua.”
Esa Mäkijärvi
--
Kerros kerrokselta
Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani, Tammi 2007, Oili Suominen (suom.)
Vuonna 1999 Nobelin kirjallispalkinnon voittanut ja vastikään 80 vuotta täyttänyt Günter Grass on suosionsa huipulla. Kuuluisuus johtuu kohusta, joka syntyi hänen paljastettuaan kuuluneensa toisen maailmansodan aikana saksalaisen Waffen SS:n joukko-osastoon. Paljastus tehtiin Grassin nyt suomennetussa omaelämäkerrallisessa romaanissa Sipulia kuoriessa. Kirjassa on kohta, jossa Grass hakee 17-vuotiaana sukellusvenelaivastoon, mutta hänet komennetaan SS:n panssarijoukkoihin.
Kontekstistaan irrotettu kohta johti mediamylläkkään. Grass on pitkään nähty toisen maailmansodan jälkeisenä saksalaisena omatuntona ja arvostelijoiden mukaan kaikki tämä on nyt mennyttä. Kirjasta kuitenkin selviää, että Grass ei ollut kiihkomielinen kansallissosialisti. Hän oli liian nuori ymmärtääkseen niitä kauheuksia, joita propagandan taakse sisältyi. Tämä on tietenkin sama argumentti, jota useimmat saksalaiset käyttivät toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sipulia kuoriessa –romaanin lukemisen jälkeen Grass saa siitä huolimatta puhtaat paperit. Hänen ainoa todellinen virheensä oli pysyä vaiti liian pitkään.
Sipulia kuoriessa kertoo tietenkin myös paljosta muustakin kuin sota-ajasta. Se alkaa Grassin varhaisesta lapsuudesta ja päättyy Peltirumpu-esikoisromaanin ja läpimurtoteoksen julkaisuun vuonna 1959. Elämänsä alkutaipaleella kirjailija asuu monessa paikassa, mutta mielessä siintää mystinen kotikaupunki Danzig, joka nykyään kuuluu Puolaan. Sipulia käytetään muistin vertauskuvana ja sitä kuoritaan kerros kerrokselta matkalla kohti alimpia ja häpeällisimpiä kerroksia. Kaikkea ei tietenkään kerrota, eikä kaikkea voi muistaa. Kirjailija puhuukin alussa tarinoista, ”jotka tuntuvat todellisemmilta kuin elämä.”
Muistin jättämät väistämättömät aukot korvataan nopeilla siirtymillä seuraavaan aikakauteen. Romaani liikkuu kronologisesti, mutta siirtyy välillä nykyhetkeäkin sivuaviin lyhyisiin kohtauksiin. Paperille laitetut ajatukset kuvaavat kiehtovasti Grassin henkilöhistoriaa ja hänen persoonallisuutensa kehitystä. Parasta lopputuloksessa on, että kirja ei yritä olla jälkiviisas. Menneisyys painaa jokaista ihmistä, mutta etenkin historiallisessa murrosvaiheessa eläneitä. Siitäkin syystä Grassin kirja on tärkeä henkilökohtainen tunnustus.
Historian ymmärtäminen on monelle vaikeaa. Grassin omaelämänkerran kirjoittanut Michael Jürgs ilmoitti vuonna 2006, kuinka Waffen SS:ään kuuluminen lopetti erään suuren moraali-instituution. Lisäksi kirjailijan ystävä ja puolalainen poliitikko Lech Walesa ehti vaatia Grassin saamaan Danzigin kaupungin kunniakansalaisuuden peruuttamista. Walesa perui puheensa myöhemmin ja ilmoitti kirjailijan näyttäneen ”hyvää esimerkkiä.” Myös monet kirjailijat ovat rientäneet Grassin tueksi. Ristiriitaisuuden ei pitäisi kuitenkaan estää ketään lukemasta Sipulia kuoriessa –romaania. Waffen SS:ään liittymistä ei pitäisi ottaa lähtökohdaksi tekstin tarkastelulle, vaan yhdeksi teemaa tukevaksi osa-alueeksi. Kyseessä on syvällinen teos, jota ei pidä eikä saa ohittaa yhdellä nopealla pyyhkäisyllä.
Grassin edellisiin kirjoihin verrattuna Sipulia kuoriessa on helppolukuisempi. Oili Suomisen käännös on sujuva ja asiasta toiseen siirrytään saumattomasti. Romaani ei ole mestariteos, mutta se ottaa paikkansa sekä kirjailijasta itsestään että saksalaisesta persoonallisuudesta kiinnostuneiden hyllyssä. Grassin kirjan saamasta vastaanotosta voi päätellä, että Saksan kipupisteitä ei ole vielä pitkään aikaan käsitelty loppuun. Sipulia kuoriessa osoittaa, että kirjallisuudella on oma tärkeä paikkansa moraalisten kysymyksien esittäjänä. Sipuli on Grassin osalta kirjoitettu loppuun. Kirjan viimeisessä lauseessa hän ilmoittaa, että enempään ”kertomiseen minulla ei riitä sipuleita eikä halua.”
Esa Mäkijärvi
torstai 24. tammikuuta 2008
Kirja-arvostelu: Ei kukaan (WSOY 2007)
Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.
--
Epäolemisen äärellä
Risto Ahti: Ei kukaan, runoja, WSOY 2007
Taiteilijaprofessori Risto Ahti on julkaissut jo yli 20 runokokoelmaa. Ne ovat olleet parhaimmillaan loistavaa ja visionääristä lyriikkaa (kuten esimerkiksi hänen esikoisteoksensa Talvi on harha vuodelta 1964) ja huonoimmillaankin vain mitäänsanomattomia. Ahti on Haavikon tai Linkolan kaltainen persoona, jollaisia tarvittaisiin jäyhän maamme kulttuurikenttään enemmän.
Ahdin uusin runokokoelma, Ei kukaan, käsittelee olemattomuutta. Kirjassa etsitään aitoa ja vapaata ihmistä. Ihminen on Ahdin mukaan vapaimmillaan nimettömänä. Henkilön rooli ei ole tärkeä, vain hänen ymmärtämisensä tavoitella rakkautta ja vapautta. Aluksi siteerataan Emily Dickinsonia: ”Oletko sinäkin ei-kukaan. / Sitten meitä on kaksi.” Ahti on samoilla linjoilla: ”Kuka olen, sitä en ymmärrä. / Minne menen, / siitä minulla ei ole sanottavaa. / Olen liian rikas eikä puuhailusta tule loppua - / vaunut on tyhjennettävä, / koottava hevoset matkaa varten.” Olennaista on se, ettei ihminen hae omaa tietään ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa. Kuten nykyrunoudessa, kaikki on otettava mahdollisimman vakavasti ja silti vältettävä otsaan syntyviä ryppyjä.
Eräässä Ei kukaan –kokoelman runossa taiteilijaksi tunnustautuva puhuja väittää, että ”Maailma on täynnä tarpeettomia ihmisiä.” Itsetietoisuus voi olla ongelma vapautta tavoitellessa. Ahti ymmärtää tämän. Hän sanoo runoudesta, että ”Laulaessani olen kukaan.” Tämä on tärkeä huomio. Älyn, aistien ja tunteiden kolminaisuus on ensin omaksuttava ja sitten hylättävä, jos haluaa tulla vapaaksi ihmiseksi: ”Kun annat pois kaikki kolme tunnetta, näet maailman laulavan.” Vasta antaessaan periksi voi nähdä kaiken puhkeavan kukkaan.
Ahti kirjoittaa proosarunoutta. Säkeet leviävät ja muodostavat eräänlaisia pienoisesseitä. Niissä käsitellään Ahdille ominaiseen tapaan uskontoa, filosofiaa ja ihmisyyttä. Kirjoittaja käyttää runsaasti vastakkaisuuksia: ihminen on samalla ei kukaan ja kaikki. Lisäksi hän on aina yksinäinen ja aina jonkun seurassa.
Ahdin viime vuosien tai oikeastaan viime vuosikymmenien suurin ongelma on ollut rakentavan kritiikin puute. Hänen tekstinsä ovat saaneet osakseen lähes varauksetonta suitsutusta. Runoilija epäilemättä ansaitsee itseensä kohdistuneet kehut, mutta hänen ainutlaatuisensa kärsii ilman vastustusta tai oikeanlaista samanmielisyyttä. Viimeisissä kokoelmissaan Kukko tunkiolla (2002), Oikkuja ja totuuksia (2005) ja Leikkilauluja! (2006) Ahti on paikoin sortunut liialliseen itsensä jalustalle nostamiseen.
Edellä mainituissa runokokoelmissa, kuten myös uusimmassa, on samoja ansioita ja ongelmia. Ansiot liittyvät joidenkin runojen kirkkaisiin visioihin ja teräviin havaintoihin maailmasta. Hyvää näkemistä on lauseessa ”Puutarhurin on helppo hallita niitä ihmisiä, joita tuoksut kuljettavat ja niitä, / joita silmät vievät.” Ongelmat taas kuuluvat runoihin, joissa Ahti päätyy ylistämään nerokkuuttaan ja joutuu heikoille jäille. Esimerkiksi tästä käy viidennen luvun säe ”Miten minä, viisas mies, katselen niin turhaa ja epätoivoista unta?” Ahti tietää oman arvonsa, mutta hänenkin pitäisi ymmärtää, että liiallinen kehuminen karkottaa lukijan.
Ongelmista huolimatta Ahdin ajatuksia herättävä proosarunous pulppuaa edelleen rikkaana. Ei kukaan on lyhyt kokoelma, mutta siksi siinä onkin vähemmän täyterunoja kuin Ahdin edellisissä kokoelmissa. Kirja on helppolukuinen. Sen intensiteetti ja moraalinen raivo eivät synny nuoruuden valtavasta lyyrisestä vyörytyksestä, vaan vanhan iän seestyneestä raakuudesta. Ei kukaan ei aivan lunasta Leikkilauluja! -kokoelman herättämiä lupauksia. Kaksi viimeisintä runoteosta tuntuvat hyviltä välitöiltä. Niistä voidaan päätellä, että Ahti ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa.
Esa Mäkijärvi
--
Epäolemisen äärellä
Risto Ahti: Ei kukaan, runoja, WSOY 2007
Taiteilijaprofessori Risto Ahti on julkaissut jo yli 20 runokokoelmaa. Ne ovat olleet parhaimmillaan loistavaa ja visionääristä lyriikkaa (kuten esimerkiksi hänen esikoisteoksensa Talvi on harha vuodelta 1964) ja huonoimmillaankin vain mitäänsanomattomia. Ahti on Haavikon tai Linkolan kaltainen persoona, jollaisia tarvittaisiin jäyhän maamme kulttuurikenttään enemmän.
Ahdin uusin runokokoelma, Ei kukaan, käsittelee olemattomuutta. Kirjassa etsitään aitoa ja vapaata ihmistä. Ihminen on Ahdin mukaan vapaimmillaan nimettömänä. Henkilön rooli ei ole tärkeä, vain hänen ymmärtämisensä tavoitella rakkautta ja vapautta. Aluksi siteerataan Emily Dickinsonia: ”Oletko sinäkin ei-kukaan. / Sitten meitä on kaksi.” Ahti on samoilla linjoilla: ”Kuka olen, sitä en ymmärrä. / Minne menen, / siitä minulla ei ole sanottavaa. / Olen liian rikas eikä puuhailusta tule loppua - / vaunut on tyhjennettävä, / koottava hevoset matkaa varten.” Olennaista on se, ettei ihminen hae omaa tietään ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa. Kuten nykyrunoudessa, kaikki on otettava mahdollisimman vakavasti ja silti vältettävä otsaan syntyviä ryppyjä.
Eräässä Ei kukaan –kokoelman runossa taiteilijaksi tunnustautuva puhuja väittää, että ”Maailma on täynnä tarpeettomia ihmisiä.” Itsetietoisuus voi olla ongelma vapautta tavoitellessa. Ahti ymmärtää tämän. Hän sanoo runoudesta, että ”Laulaessani olen kukaan.” Tämä on tärkeä huomio. Älyn, aistien ja tunteiden kolminaisuus on ensin omaksuttava ja sitten hylättävä, jos haluaa tulla vapaaksi ihmiseksi: ”Kun annat pois kaikki kolme tunnetta, näet maailman laulavan.” Vasta antaessaan periksi voi nähdä kaiken puhkeavan kukkaan.
Ahti kirjoittaa proosarunoutta. Säkeet leviävät ja muodostavat eräänlaisia pienoisesseitä. Niissä käsitellään Ahdille ominaiseen tapaan uskontoa, filosofiaa ja ihmisyyttä. Kirjoittaja käyttää runsaasti vastakkaisuuksia: ihminen on samalla ei kukaan ja kaikki. Lisäksi hän on aina yksinäinen ja aina jonkun seurassa.
Ahdin viime vuosien tai oikeastaan viime vuosikymmenien suurin ongelma on ollut rakentavan kritiikin puute. Hänen tekstinsä ovat saaneet osakseen lähes varauksetonta suitsutusta. Runoilija epäilemättä ansaitsee itseensä kohdistuneet kehut, mutta hänen ainutlaatuisensa kärsii ilman vastustusta tai oikeanlaista samanmielisyyttä. Viimeisissä kokoelmissaan Kukko tunkiolla (2002), Oikkuja ja totuuksia (2005) ja Leikkilauluja! (2006) Ahti on paikoin sortunut liialliseen itsensä jalustalle nostamiseen.
Edellä mainituissa runokokoelmissa, kuten myös uusimmassa, on samoja ansioita ja ongelmia. Ansiot liittyvät joidenkin runojen kirkkaisiin visioihin ja teräviin havaintoihin maailmasta. Hyvää näkemistä on lauseessa ”Puutarhurin on helppo hallita niitä ihmisiä, joita tuoksut kuljettavat ja niitä, / joita silmät vievät.” Ongelmat taas kuuluvat runoihin, joissa Ahti päätyy ylistämään nerokkuuttaan ja joutuu heikoille jäille. Esimerkiksi tästä käy viidennen luvun säe ”Miten minä, viisas mies, katselen niin turhaa ja epätoivoista unta?” Ahti tietää oman arvonsa, mutta hänenkin pitäisi ymmärtää, että liiallinen kehuminen karkottaa lukijan.
Ongelmista huolimatta Ahdin ajatuksia herättävä proosarunous pulppuaa edelleen rikkaana. Ei kukaan on lyhyt kokoelma, mutta siksi siinä onkin vähemmän täyterunoja kuin Ahdin edellisissä kokoelmissa. Kirja on helppolukuinen. Sen intensiteetti ja moraalinen raivo eivät synny nuoruuden valtavasta lyyrisestä vyörytyksestä, vaan vanhan iän seestyneestä raakuudesta. Ei kukaan ei aivan lunasta Leikkilauluja! -kokoelman herättämiä lupauksia. Kaksi viimeisintä runoteosta tuntuvat hyviltä välitöiltä. Niistä voidaan päätellä, että Ahti ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa.
Esa Mäkijärvi
maanantai 14. tammikuuta 2008
Artikkeli: Leevi Lehto ja kokeilemisen helppous
Artikkeli julkaistiin Katsaus-kulttuurilehden numerossa 2/2007.
--
Leevi Lehto on kirjallisuuden monitoimimies. Hän on julkaissut useita runokokoelmia niin omaa kuin kääntämäänsä runoutta, kirjoittanut kokeellisen romaanin, ollut Tuli&Savu -lehden päätoimittajana, perustanut kustantamon, opettanut luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa ja tehnyt paljon muuta. Lehto herättää vielä 56-vuotiaanakin ristiriitoja.
Miehellä riittää kiireitä. Tänä vuonna hänelle myönnettiin Nuori Voima –palkinto työstään suomalaisen runouden edistäjänä.
Nuorena Lehto kirjoitti, osallistui nuorisoliittoihin ja otti kantaa. Voitettuaan Parnasson vuoden 1967 runokilpailun hän tuli julkisuuteen esikoiskirjallaan Muuttunut Tuuli (Otava, 1968). Kokoelmassa liikuttiin vielä perinteisissä tunnelmissa:
pehmeät varjot liukuvat edestakaisin tuulessa
maankuori kuorii kahtaalle peitettään lumi vesittyy
Näin kuulen tuulen kahisevan kohinan avoimesta ikkunasta
Ja ratkaisujen teko on vaarallista
Joku lähimmäisesi alkaa heti kärsiä.
Runoja seurasi politiikka. 70-luvulla Lehto oli mukana kommunistisessa puolueessa ja yritti estää puoluetta hajoamasta keskinäisiin riitoihinsa. 80-luvulla politiikka korvautui käännöstyöllä ja myöhemmin muilla kirjallisuuteen liittyvillä projekteilla.
Paradoksaalista kyllä punaisesta taustastaan Lehto on aina tuntunut suurta yhteenkuuluvuutta Yhdysvalloista kotoisin olevien kirjailijoiden kanssa. John Ashbery ja Charles Bernstein ovat heistä tärkeimpiä. Lehto on kääntänyt heistä molempia suomeksi.
Käännöskirjat veivät pitkään Lehdon kaiken ajan. Omien kirjojen kannalta hiljaisempaa vaihetta seurasi 1990-luvun luomispiikki. Lyhyen ajan sisällä ilmestyivät runokokoelma Ihan toinen iankaikkisuus (Otava, 1991), kokeellinen romaani Janajevin unet (Taifuuni, 1992) ja runokirja Kielletyt leikit (Otava, 1994).
Vuonna 1997 Lehto julkaisi suomeksi sonettimuotoisen kokoelman nimeltä Ääninen. Vaikka sonetin ei luulisi taipuvan hyvin äidinkielellemme, Lehto oli toista mieltä. Silloin hän kirjoitti:
Eivätkä sanat merkitystä riistä
jos eivät annakaan. Käy seistä
etäällä kohteistaan ja "soida" niistä:
edetä tietä tuulen-seppeleistä.
Ennen kuin näytteen puristavat selkäpiistä
ja varoittavan esimerkin teistä
("tyhjinä vuotavista tynnyreistä")
kyhäävät, neuvoni on: Niistä, kiistä!
Riimi voi olla isku taikka voita.
Vie tyhjä tähdellisyys lukuhalut,
jos yksinomaan silmäät markkinoita
voi hyllyillensä jäädä kaupankalut.
Arvalla heitä miimit, lainaa alut,
maailman taskussa on maailmoita.
Vuonna 2000 Lehto lupasi lopettaa kirjoittamisen, mutta pyörsi myöhemmin päätöksensä, tai pikemminkin tarkensi sitä. Sen jälkeen hänen pääasiallisena julkaisukanavanaan on toiminut internet. Kirjailijan verkkosivut ovat täynnä materiaalia.
Lehto edistää ja kirjoittaa kokeellista runoutta. Sitä ei aina katsota hyvällä perinteisemmän runouden ystävien keskuudessa. Hänen aloittamansa google-runogeneraattori, jossa hakukone kirjoittaa runon muutamalla annetulla sanalla, on herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Lehto on ihastuttanut ja vihastuttanut myös julkaisemalla teoksen nimeltä Päivä (Kirja kerrallaan, 2004), jossa on kaikki 20. elokuuta 2003 julkaistut Suomen Tietotoimiston uutiset lajiteltuna aakkosjärjestykseen. Muutama vuotta sitten kauppoihin ilmestynyt runokirja Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas, 2004) on myös epäsovinnainen, kokeileva kokonaisuus.
Tämänkaltaiset tempaukset ovat Lehdolle arkipäivää, mutta kokeelliselle runoilijalle sopii mielenkiintoista kyllä myös klassisempi runous. Kivi, Runeberg ja Leino ovat kovassa kulutuksessa, luvussa ja tulkinnassa. Lehto onkin monesti kehottanut ihmisiä arvioimaan itsenäisyyttä edeltävää Suomea uudelleen runojen kautta.
Äänirunouskin on saanut Lehdon innostumaan. Hän on kokeillut äänittää omaa ääntään ja kokeillut erilaisia keinoääniä. Lehto on myös räpännyt Eino Leinon runoja, koska on kiinnostunut niiden tarjoamista rytmisistä mahdollisuuksista.
Lehto yrittää ”kyseenalaistaa korrektin kielen vallan kirjallisuudessa.” Hänen mukaansa kieltä ei tarvitse hallita täydellisesti, että sillä voisi kirjoittaa.
Kun mikään ei ole kiellettyä, saattaa joskus sattumalta tai tarkoituksella osua uusiin ja mielenkiintoisiin asioihin. Tekijän ei tarvitse tehdä kaikkea itse, vaan runo tai romaani voi syntyä myös oivalluksen, löytämisen kautta.
Eräs tällainen oivallus oli Ntamo. Lehdon tänä vuonna perustama kustantamo toimii vain internetissä ja sitä pyöritetään book on demand –periaatteella. Ntamo ei markkinoi kirjojaan mitenkään, mutta pystyy Lehdon mukaan julkaisemaan paljon ja lyhyellä varoitusajalla.
Konsepti ei ole suomessakaan uusi, mutta Lehto on ensimmäinen, joka hyödyntää sitä näin laajassa mittakaavassa. Ntamon julkaisemia teoksia ei saa kirjakaupoista. Kirjoja saattaa löytyä myöhemmin kirjastoista, mutta kauppaa käydään vain verkossa..
Rahoiksi kirjailija tai kustantaja eivät Ntamolla lyö, elleivät sitten onnistu muuttamaan kuluttajien tottumuksia. Lehto onkin liikkeellä, jälleen kerran, kokeilumielellä.
Kun virheellinenkin kieli voi olla merkityksiä täynnä ja edessä on internetin tarjoama lähes loputon mahdollisuus, Leevi Lehdolla riittää vielä tekemistä seuraaviksi vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Tulevaisuus on kirjoja täynnä.
Esa Mäkijärvi 8-9/2007
Kirjoittaja opiskelee luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Leevi Lehdon kotisivu löytyy osoitteesta http://www.leevilehto.net.
--
Leevi Lehto on kirjallisuuden monitoimimies. Hän on julkaissut useita runokokoelmia niin omaa kuin kääntämäänsä runoutta, kirjoittanut kokeellisen romaanin, ollut Tuli&Savu -lehden päätoimittajana, perustanut kustantamon, opettanut luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa ja tehnyt paljon muuta. Lehto herättää vielä 56-vuotiaanakin ristiriitoja.
Miehellä riittää kiireitä. Tänä vuonna hänelle myönnettiin Nuori Voima –palkinto työstään suomalaisen runouden edistäjänä.
Nuorena Lehto kirjoitti, osallistui nuorisoliittoihin ja otti kantaa. Voitettuaan Parnasson vuoden 1967 runokilpailun hän tuli julkisuuteen esikoiskirjallaan Muuttunut Tuuli (Otava, 1968). Kokoelmassa liikuttiin vielä perinteisissä tunnelmissa:
pehmeät varjot liukuvat edestakaisin tuulessa
maankuori kuorii kahtaalle peitettään lumi vesittyy
Näin kuulen tuulen kahisevan kohinan avoimesta ikkunasta
Ja ratkaisujen teko on vaarallista
Joku lähimmäisesi alkaa heti kärsiä.
Runoja seurasi politiikka. 70-luvulla Lehto oli mukana kommunistisessa puolueessa ja yritti estää puoluetta hajoamasta keskinäisiin riitoihinsa. 80-luvulla politiikka korvautui käännöstyöllä ja myöhemmin muilla kirjallisuuteen liittyvillä projekteilla.
Paradoksaalista kyllä punaisesta taustastaan Lehto on aina tuntunut suurta yhteenkuuluvuutta Yhdysvalloista kotoisin olevien kirjailijoiden kanssa. John Ashbery ja Charles Bernstein ovat heistä tärkeimpiä. Lehto on kääntänyt heistä molempia suomeksi.
Käännöskirjat veivät pitkään Lehdon kaiken ajan. Omien kirjojen kannalta hiljaisempaa vaihetta seurasi 1990-luvun luomispiikki. Lyhyen ajan sisällä ilmestyivät runokokoelma Ihan toinen iankaikkisuus (Otava, 1991), kokeellinen romaani Janajevin unet (Taifuuni, 1992) ja runokirja Kielletyt leikit (Otava, 1994).
Vuonna 1997 Lehto julkaisi suomeksi sonettimuotoisen kokoelman nimeltä Ääninen. Vaikka sonetin ei luulisi taipuvan hyvin äidinkielellemme, Lehto oli toista mieltä. Silloin hän kirjoitti:
Eivätkä sanat merkitystä riistä
jos eivät annakaan. Käy seistä
etäällä kohteistaan ja "soida" niistä:
edetä tietä tuulen-seppeleistä.
Ennen kuin näytteen puristavat selkäpiistä
ja varoittavan esimerkin teistä
("tyhjinä vuotavista tynnyreistä")
kyhäävät, neuvoni on: Niistä, kiistä!
Riimi voi olla isku taikka voita.
Vie tyhjä tähdellisyys lukuhalut,
jos yksinomaan silmäät markkinoita
voi hyllyillensä jäädä kaupankalut.
Arvalla heitä miimit, lainaa alut,
maailman taskussa on maailmoita.
Vuonna 2000 Lehto lupasi lopettaa kirjoittamisen, mutta pyörsi myöhemmin päätöksensä, tai pikemminkin tarkensi sitä. Sen jälkeen hänen pääasiallisena julkaisukanavanaan on toiminut internet. Kirjailijan verkkosivut ovat täynnä materiaalia.
Lehto edistää ja kirjoittaa kokeellista runoutta. Sitä ei aina katsota hyvällä perinteisemmän runouden ystävien keskuudessa. Hänen aloittamansa google-runogeneraattori, jossa hakukone kirjoittaa runon muutamalla annetulla sanalla, on herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Lehto on ihastuttanut ja vihastuttanut myös julkaisemalla teoksen nimeltä Päivä (Kirja kerrallaan, 2004), jossa on kaikki 20. elokuuta 2003 julkaistut Suomen Tietotoimiston uutiset lajiteltuna aakkosjärjestykseen. Muutama vuotta sitten kauppoihin ilmestynyt runokirja Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas, 2004) on myös epäsovinnainen, kokeileva kokonaisuus.
Tämänkaltaiset tempaukset ovat Lehdolle arkipäivää, mutta kokeelliselle runoilijalle sopii mielenkiintoista kyllä myös klassisempi runous. Kivi, Runeberg ja Leino ovat kovassa kulutuksessa, luvussa ja tulkinnassa. Lehto onkin monesti kehottanut ihmisiä arvioimaan itsenäisyyttä edeltävää Suomea uudelleen runojen kautta.
Äänirunouskin on saanut Lehdon innostumaan. Hän on kokeillut äänittää omaa ääntään ja kokeillut erilaisia keinoääniä. Lehto on myös räpännyt Eino Leinon runoja, koska on kiinnostunut niiden tarjoamista rytmisistä mahdollisuuksista.
Lehto yrittää ”kyseenalaistaa korrektin kielen vallan kirjallisuudessa.” Hänen mukaansa kieltä ei tarvitse hallita täydellisesti, että sillä voisi kirjoittaa.
Kun mikään ei ole kiellettyä, saattaa joskus sattumalta tai tarkoituksella osua uusiin ja mielenkiintoisiin asioihin. Tekijän ei tarvitse tehdä kaikkea itse, vaan runo tai romaani voi syntyä myös oivalluksen, löytämisen kautta.
Eräs tällainen oivallus oli Ntamo. Lehdon tänä vuonna perustama kustantamo toimii vain internetissä ja sitä pyöritetään book on demand –periaatteella. Ntamo ei markkinoi kirjojaan mitenkään, mutta pystyy Lehdon mukaan julkaisemaan paljon ja lyhyellä varoitusajalla.
Konsepti ei ole suomessakaan uusi, mutta Lehto on ensimmäinen, joka hyödyntää sitä näin laajassa mittakaavassa. Ntamon julkaisemia teoksia ei saa kirjakaupoista. Kirjoja saattaa löytyä myöhemmin kirjastoista, mutta kauppaa käydään vain verkossa..
Rahoiksi kirjailija tai kustantaja eivät Ntamolla lyö, elleivät sitten onnistu muuttamaan kuluttajien tottumuksia. Lehto onkin liikkeellä, jälleen kerran, kokeilumielellä.
Kun virheellinenkin kieli voi olla merkityksiä täynnä ja edessä on internetin tarjoama lähes loputon mahdollisuus, Leevi Lehdolla riittää vielä tekemistä seuraaviksi vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Tulevaisuus on kirjoja täynnä.
Esa Mäkijärvi 8-9/2007
Kirjoittaja opiskelee luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Leevi Lehdon kotisivu löytyy osoitteesta http://www.leevilehto.net.
tiistai 8. tammikuuta 2008
Novelli: Silminnäkijä
(Francisco Goya, Kolmas toukokuuta 1808, 1814-15)
Aurinko oli juuri laskeutunut, kun ranskalaiset joukot tunkeutuivat Madridiin. Kuuroutunut maalari Francisco Goya seisoi kotinsa parvekkeella ja katsoi talojen seiniä valaisevia äänettömiä räjähdyksiä. Välähdyksiä näkyi kaikkialla kaupungissa. Suurimmat räjähdykset hävittivät taloja ja muureja, pienimmät veivät mukanaan vain ihmisiä. Jokaisessa tulessa oli jotain maalauksellista.
Goya näki mielessään mitä sivukadun päässä olevassa kirkossa tapahtui. Komeasti pukeutunut ranskalainen upseeri ratsasti valkoisella hevosella kirkkoon ja ilmoitti pistoolillaan jumalanpalveluksen päättyneeksi. Ammuttuaan laukauksen kattoon hän laittoi pistoolin koteloon, otti rullatun paperin vyöltään, rikkoi sinetin ja luki ääneen vieraalla kielellä. Käsittämättömän viestin päätyttyä upseeri antoi paperin pudota kädestään lattialle. Hän otti pistoolin, ampui papin kuoliaaksi ja ratsasti ulos kirkosta.
Messuun kokoontuneet joutuivat paniikkiin ja yrittivät paeta, mutta sotilaat sulkivat heidän tiensä. Ihmiset pakotettiin kivääreillä ja pistimillä uhaten takapihalla nousevan rinteen juurelle. Viisikymmentä jonoon järjestettyä ihmistä ammuttiin viisi kerrallaan. Ensimmäisinä tässä mielivaltaisesti järjestetyssä jonossa olleet pääsivät kuolemaan nopeasti, muut joutuivat odottamaan vuoroaan. Viittä teloitettavaa ammuttiin kivääreillä lähietäisyydeltä. Sotilaat olivat niin lähellä ammuttavia, että yhteislaukauksen jälkeen verta lensi heidän kasvoilleen ja sinisille takeilleen.
Ruumiiden maatessa heidän kuolemansa varmistettiin tikariniskulla sydämen kohdalle. Kaikkein pahinta oli se, kuinka seuraavana vuorossa olleet joutuivat siirtymään ruumiiden luokse ja heittämään ne odottavien vankkurien lavalle. Muiden sallittiin auttaa, jos joku ei jaksanut nostaa ruumista, mutta elävien oli palattava omalle paikalleen jonossa. Kukaan ei vastustanut, sillä sotilaat ilmoittivat niskoittelijoiden perheiden ja sukulaisten kärsivän hirvittävän kohtalon. Hirvittävän teurastuksen jälkeen täyteen ahdetut hevosvankkurit ajoivat pois, ampujat lähtivät peseytymään ja huoltamaan aseitaan ja esimiehet sivelivät tyytyväisinä viiksiään. Kirkko seurasi tapahtumia typerän vaitonaisena.
Luonnosteltuaan viattomien ampumista kuvaavan maalauksen mielessään Goya huomasi koiriensa haukkuvan. Maalari palasi sisään. Vaiti haukkuvissa vihaisissa eläimissä oli jotain runollista. Koirat hyppivät ovea vasten raapien puuta. Goyan pistooli oli hänen laillaan vanha ja toimintakyvytön, mutta maalari otti sen silti esiin pelotukseksi. Oven takana oli kullatuilla nyöreillä koristeltuun punaiseen viittaan pukeutunut kuninkaan lähetti. Lähetin sekaisin oleva pitkä kiharainen tukka ja hikiset kasvot olivat oudossa ristiriidassa hänen siistin ja virallisen pukeutumisensa kanssa.
Goya oli nähnyt nuo vaatteet viimeksi vieraillessaan kuninkaan palatsissa kuukausi sitten. Ranskalaiset olivat silloin kaupungin lähellä. Elämä hovissa jatkui siitä huolimatta suurin piirtein normaalina. Sodan huomasi vain kahteen suuntaan juoksevista läheteistä, joiden kovapohjaiset kengät kopisivat marmorilla. Kuningaspari aterioi ja Goya sai odottaa koreasti koristellussa salissa. Goyalle tarjoiltiin teetä ja leivoksia, mutta maalari söi ja joi haluttomasti. Kun hänet viimein kutsuttiin, kuningas ja kuningatar olivat siirtyneet ruokahallista kahvisalongin puolelle. He joivat kahvia ja söivät kakkua panematta merkille Goyan syvää kumarrusta. Muisto välinpitämättömästä vastaanotosta ja sitä seuranneesta viittomakieltä osanneen tulkin kautta käydyn lyhyen keskustelun hyödyttömyydestä kiusasi Goyaa. Hän katsoi valtauksen iltana ovellaan seisovaa lähettiä.
Entinen kuningas, joka kuukausi sitten oli kuulustellut Goyaa hänen uskollisuudestaan, oli paennut maasta. Hermostuneen näköinen lähetti oli juuri nimitetyn uuden hovin asialla. Kukaan ei ollut kuitenkaan kertonut tietämättömälle lähetille Goyan kuuroudesta. Se yhdistettynä vihaisiin koiriin ja asunnon omistajan kädessään pitelemään vanhaan pistooliin johti vaikeaan tilanteeseen. Asia selvisi vasta, kun Goya tuli käytävään paperi, mustepullo ja sulkakynä kädessään, mutta ilman asetta ja eläimiä. Kaukaiset räjähdykset vavahduttivat rakennusta ja valaisivat öljylampuilla himmeästi valaistua käytävää lähetin ja maalarin keskustellessa paperin välityksellä.
Goya sammutti valot, heitti takin päälleen, lukitsi oven ja laskeutui lähetin kanssa portaita kadulle. Alhaalla seisoi kaksi ranskalaista vartiomiestä. He tekivät kunniaa maalarille ja lähetille. Kadut olivat täynnä kuolemaa. Siellä täällä lojui raajansa menettäneitä ihmisiä. Toiset valittivat tuskaansa, osa oli jo menehtynyt, osa juoksi mistään välittämättä. Ranskalaiset sotilaat juoksivat huutaen katuja pitkin tappamassa, ryöstelemässä ja sytyttämässä tulipaloja. Goya ja lähetti nousivat kulmassa odottaviin, Ranskan vaakunan merkitsemiin vaunuihin. Vaunut lähtivät nytkähtäen liikkeelle. Goya huomasi sivukadulla ilmiliekeissä olevan kirkon. Hän painoi päänsä käsiinsä ja itki.
Vaunut saapuivat palatsin eteen. Rakennus näytti samalta kuin ennenkin, mutta Espanjan liput oli revitty alas ja niiden tilalle oltiin juuri nostamassa Ranskan lippuja. Goya ohjattiin sisään. Hän sai lämpimän vastaanoton. Uusi kuningas otti Goyan vastaan yksityissalissa, kätteli, hymyili ja tarjoili hienoa ranskalaista viiniä. Liekit löivät kaukana ikkunan takana palavassa kaupungissa. Madrid oli tuona iltana täynnä hätää ja kuolemaa. Sotilasosasto järjestäytyi palatsin edessä olevalla aukiolla. Goya katsoi iloisen kuninkaan silmiin ja niiden taakse. Sillä hetkellä hän ymmärsi kuinka täynnä petosta kaunis palatsi oli.
Aurinko oli juuri laskeutunut, kun ranskalaiset joukot tunkeutuivat Madridiin. Kuuroutunut maalari Francisco Goya seisoi kotinsa parvekkeella ja katsoi talojen seiniä valaisevia äänettömiä räjähdyksiä. Välähdyksiä näkyi kaikkialla kaupungissa. Suurimmat räjähdykset hävittivät taloja ja muureja, pienimmät veivät mukanaan vain ihmisiä. Jokaisessa tulessa oli jotain maalauksellista.
Goya näki mielessään mitä sivukadun päässä olevassa kirkossa tapahtui. Komeasti pukeutunut ranskalainen upseeri ratsasti valkoisella hevosella kirkkoon ja ilmoitti pistoolillaan jumalanpalveluksen päättyneeksi. Ammuttuaan laukauksen kattoon hän laittoi pistoolin koteloon, otti rullatun paperin vyöltään, rikkoi sinetin ja luki ääneen vieraalla kielellä. Käsittämättömän viestin päätyttyä upseeri antoi paperin pudota kädestään lattialle. Hän otti pistoolin, ampui papin kuoliaaksi ja ratsasti ulos kirkosta.
Messuun kokoontuneet joutuivat paniikkiin ja yrittivät paeta, mutta sotilaat sulkivat heidän tiensä. Ihmiset pakotettiin kivääreillä ja pistimillä uhaten takapihalla nousevan rinteen juurelle. Viisikymmentä jonoon järjestettyä ihmistä ammuttiin viisi kerrallaan. Ensimmäisinä tässä mielivaltaisesti järjestetyssä jonossa olleet pääsivät kuolemaan nopeasti, muut joutuivat odottamaan vuoroaan. Viittä teloitettavaa ammuttiin kivääreillä lähietäisyydeltä. Sotilaat olivat niin lähellä ammuttavia, että yhteislaukauksen jälkeen verta lensi heidän kasvoilleen ja sinisille takeilleen.
Ruumiiden maatessa heidän kuolemansa varmistettiin tikariniskulla sydämen kohdalle. Kaikkein pahinta oli se, kuinka seuraavana vuorossa olleet joutuivat siirtymään ruumiiden luokse ja heittämään ne odottavien vankkurien lavalle. Muiden sallittiin auttaa, jos joku ei jaksanut nostaa ruumista, mutta elävien oli palattava omalle paikalleen jonossa. Kukaan ei vastustanut, sillä sotilaat ilmoittivat niskoittelijoiden perheiden ja sukulaisten kärsivän hirvittävän kohtalon. Hirvittävän teurastuksen jälkeen täyteen ahdetut hevosvankkurit ajoivat pois, ampujat lähtivät peseytymään ja huoltamaan aseitaan ja esimiehet sivelivät tyytyväisinä viiksiään. Kirkko seurasi tapahtumia typerän vaitonaisena.
Luonnosteltuaan viattomien ampumista kuvaavan maalauksen mielessään Goya huomasi koiriensa haukkuvan. Maalari palasi sisään. Vaiti haukkuvissa vihaisissa eläimissä oli jotain runollista. Koirat hyppivät ovea vasten raapien puuta. Goyan pistooli oli hänen laillaan vanha ja toimintakyvytön, mutta maalari otti sen silti esiin pelotukseksi. Oven takana oli kullatuilla nyöreillä koristeltuun punaiseen viittaan pukeutunut kuninkaan lähetti. Lähetin sekaisin oleva pitkä kiharainen tukka ja hikiset kasvot olivat oudossa ristiriidassa hänen siistin ja virallisen pukeutumisensa kanssa.
Goya oli nähnyt nuo vaatteet viimeksi vieraillessaan kuninkaan palatsissa kuukausi sitten. Ranskalaiset olivat silloin kaupungin lähellä. Elämä hovissa jatkui siitä huolimatta suurin piirtein normaalina. Sodan huomasi vain kahteen suuntaan juoksevista läheteistä, joiden kovapohjaiset kengät kopisivat marmorilla. Kuningaspari aterioi ja Goya sai odottaa koreasti koristellussa salissa. Goyalle tarjoiltiin teetä ja leivoksia, mutta maalari söi ja joi haluttomasti. Kun hänet viimein kutsuttiin, kuningas ja kuningatar olivat siirtyneet ruokahallista kahvisalongin puolelle. He joivat kahvia ja söivät kakkua panematta merkille Goyan syvää kumarrusta. Muisto välinpitämättömästä vastaanotosta ja sitä seuranneesta viittomakieltä osanneen tulkin kautta käydyn lyhyen keskustelun hyödyttömyydestä kiusasi Goyaa. Hän katsoi valtauksen iltana ovellaan seisovaa lähettiä.
Entinen kuningas, joka kuukausi sitten oli kuulustellut Goyaa hänen uskollisuudestaan, oli paennut maasta. Hermostuneen näköinen lähetti oli juuri nimitetyn uuden hovin asialla. Kukaan ei ollut kuitenkaan kertonut tietämättömälle lähetille Goyan kuuroudesta. Se yhdistettynä vihaisiin koiriin ja asunnon omistajan kädessään pitelemään vanhaan pistooliin johti vaikeaan tilanteeseen. Asia selvisi vasta, kun Goya tuli käytävään paperi, mustepullo ja sulkakynä kädessään, mutta ilman asetta ja eläimiä. Kaukaiset räjähdykset vavahduttivat rakennusta ja valaisivat öljylampuilla himmeästi valaistua käytävää lähetin ja maalarin keskustellessa paperin välityksellä.
Goya sammutti valot, heitti takin päälleen, lukitsi oven ja laskeutui lähetin kanssa portaita kadulle. Alhaalla seisoi kaksi ranskalaista vartiomiestä. He tekivät kunniaa maalarille ja lähetille. Kadut olivat täynnä kuolemaa. Siellä täällä lojui raajansa menettäneitä ihmisiä. Toiset valittivat tuskaansa, osa oli jo menehtynyt, osa juoksi mistään välittämättä. Ranskalaiset sotilaat juoksivat huutaen katuja pitkin tappamassa, ryöstelemässä ja sytyttämässä tulipaloja. Goya ja lähetti nousivat kulmassa odottaviin, Ranskan vaakunan merkitsemiin vaunuihin. Vaunut lähtivät nytkähtäen liikkeelle. Goya huomasi sivukadulla ilmiliekeissä olevan kirkon. Hän painoi päänsä käsiinsä ja itki.
Vaunut saapuivat palatsin eteen. Rakennus näytti samalta kuin ennenkin, mutta Espanjan liput oli revitty alas ja niiden tilalle oltiin juuri nostamassa Ranskan lippuja. Goya ohjattiin sisään. Hän sai lämpimän vastaanoton. Uusi kuningas otti Goyan vastaan yksityissalissa, kätteli, hymyili ja tarjoili hienoa ranskalaista viiniä. Liekit löivät kaukana ikkunan takana palavassa kaupungissa. Madrid oli tuona iltana täynnä hätää ja kuolemaa. Sotilasosasto järjestäytyi palatsin edessä olevalla aukiolla. Goya katsoi iloisen kuninkaan silmiin ja niiden taakse. Sillä hetkellä hän ymmärsi kuinka täynnä petosta kaunis palatsi oli.
keskiviikko 2. tammikuuta 2008
Puheenvuoro: Nykyrunouden tila
Kirjoittanut Esa Mäkijärvi Helsingin Poetiikkakonferenssia 22.8.2007 varten
Hyvät naiset ja herrat,
Haluan käyttää tämän minulle annetun puheenvuoron puhuakseni kanssanne lyhyesti suomalaisen nykyrunouden tilasta. Puhun tässä yhteydessä omasta runouskäsityksestäni, koska kirjoitan itsekin runoja ja peilaan omien ajatusteni kautta sitä kuinka kotimainen runous on mielestäni tuotava ja vietävä uudelle vuosituhannelle.
Aloitan vertauskuvallisesti: runous on nähtävä mattona, joka aina silloin tällöin kaipaa perusteellista tamppausta. Samoin kirjailijan talo, oli se sitten konkreettisesti hänen ympärillään tai sisällä hänen päässään, pitäisi välillä tuulettaa ja antaa uusien ideoiden virrata sisään. Tällä tavoin vältytään siltä, että kaikkein tärkein, eli kirjoittaminen, ei jää junnaamaan paikoilleen.
Kysymys, jonka haluan esittää, kuuluu seuraavasti: mitä olisi tehtävä, että lainausmerkeissä ”kokeellisen” (josta esimerkkinä mainittakoon hakukonerunous) ja ”vanhan” (esimerkiksi kalevalatyyppisen) runouden väliin saataisiin uusi, lyyrinen runous, joka ei kuitenkaan lähestyisi proosaa, vaan toimisi runouden ehdoilla?
Tämä on laaja, perustavanlaatuinen kysymys, johon tulisi kiinnittää paljon huomiota. Koska meillä sekä lukijoina että kirjoittajina on vastuu runoudesta ja kyky vaikuttaa runouden tilaan, asiaa tulisi tietenkin pohtia myös tämän lyhyen puheenvuoron ulkopuolella.
Saila Susiluodon ja Eino Santasen (molemmat lupaavia proosarunoilijoita) kokoamassa antologiassa Uusi Ääni (Otava 2006) puhutaan runouden uudesta kulta-ajasta ja esitellään vuosina 1995-2005 debytoineita kirjailijoita. Kyseiseen kirjaan kannattaa tutustua, etenkin jos haluaa kehittää omaa tietämystään kotimaisista nykyrunoilijoista. Antologiaa ei tulisi lukea kirjaimellisena raamattuna, koska se edustaa tietenkin vain kokoajiensa henkilökohtaista näkemystä lupaavista kirjailijoista, mutta sen kautta voi pääpiirteittäin hahmottaa, mitä pidetään tällä hetkellä arvossa.
Jos katsotaan vaikkapa mystiikan verhoamaa A.W. Yrjänää, jonka runoja voidaan pitää vaikeina, kirjoituksessaan voimakasta Markku Paasosta, murteella kirjoittavaa Heli Laaksosta, joka vetoaa myös suureen yleisöön, tai ketä tahansa Uudessa Äänessä esiteltyä kirjailijaa voidaan nähdä, että jollekin tai pikemminkin joillekin on vielä tilaa.
Proosa on runouden tämän hetken suosituin malli ja proosamuotoinen runous voi parhaimmillaan olla erittäin kiinnostavaa ja moneen suuntaan etenevää. Argumentoisin kuitenkin, että se on muotona varsin kahlitseva. Runouden tulisi olla muutakin kuin tarinankerrontaa tai maiseman maalaamista proosan keinoin.
Meidän tulisikin tarkastella menneisyyttä (tutkittava esimerkiksi mitallisia runoja) ja nykyisyyttä (mitä proosarunous voisi antaa meille kirjailijoina) ja lähdettävä sitä kautta rohkeasti kehittämään tulevaisuuden ilmaisumuotoa.
Eräs ajatus tuli tämän pohjalta mieleeni. Lainatakseni Kiiltomato.netin arvostelua Uusi Ääni –antologiasta, ”Uuden Äänen mukaan ihmiset elävät kaupungissa”. Itsestään selvänäkin ajatus on erittäin mielenkiintoinen. Ihmiset pakenevat maalta kaupunkeihin ei pelkästään konkreettisesti vaan myös kirjoitetuissa runoissa.
Pätevien argumenttien mukaan suuret romaanit sijoittuvat suuriin kaupunkeihin. James Joycella on Dublininsa ja Dostojevskilla Moskovansa. Ulkomaisen runouden puolelta vastaava esimerkki löytyy Hart Cranesta, jonka vuonna 1931 julkaistu runokirja The Bridge kertoo New Yorkista.
Löytyisikö siis suomalaisen runouden tuleva avainteos vaikkapa kaupunkiromantiikasta, vaikkapa Helsinkiä ylistävästä kirjasta, siis jostain muusta kuin beat-henkisestä Kallion kaupunginosan baareja ylistävästä boheemiromantiikasta.
Amerikkalainen runoilija Donald Hall kirjoittaa esseessään ”Poetry & Ambition” (julkaistiin alun perin 1983), että runouden kirjoittamista ei kannata ottaa elämäntehtäväkseen, ellei tavoitteena ole kirjoittaa loistavia runoja. Hall mainitsee lisäksi, että teeskentely vaivaa amerikkalaisen runouden kenttää ja että nykyinen trendi hänen mielestään on keskinkertaisuus, ei huonous. Nämä kaksi asiaa, teeskentely ja keskinkertaisuus, näkyvät vahvasti myös suomalaisessa nykyrunoudessa.
Lopuksi palaan vielä peräänkuuluttamaani lyyrisyyteen. Tästä on jo aikaa, mutta luettuani Risto Ahdin esikoisteoksen Talvi on Harha (jonka ilmestymisestä on siis jo 40 vuotta), ymmärsin, että se voisi olla hyvä avainteos. Haluaisinkin tuoda sen edustaman anarkian ja paljauden uudestaan esiin. Se on vaikea prosessi ja vaatii paljon työtä, ettei uusi kirja jäisi tuohon 40 vuotta sitten kuviteltuun muottiin (sillä kaikenlaisia muotteja on aina vältettävä), vaan edustaisi sekä tuota ikiaikaista vimmaa että modernia luomistyötä. Uuden runouden tulisi siis ennen kaikkea olla kestävää.
Näen siis pääasiallisena suomalaisrunouden ongelmana sen, että nyt ilmestyvät kirjat ovat ohimeneviä, eräänlaisia vaiheita ja ne tullaan unohtamaan muutaman kymmenen vuoden kuluessa. Meillä on paljon hyviä runoilijoita, määrällisesti enemmän kuin pitkään aikaan, mutta heidän kykynsä ja luovuutensa olisi suunnattava paremmin ja täsmällisemmin.
Jotta emme muistelisi esimerkiksi 1960-luvun tuolloin erittäin kehityskelpoista ja vieläkin jossain määrin luettavaa runoutta kaiholla, meidän on, lainatakseni itseäni, ”rysäytettävä lyyrisyys uudelle vuosituhannelle”. Tämän koen omaksi tehtäväkseni runoilijana.
Hyvät naiset ja herrat,
Haluan käyttää tämän minulle annetun puheenvuoron puhuakseni kanssanne lyhyesti suomalaisen nykyrunouden tilasta. Puhun tässä yhteydessä omasta runouskäsityksestäni, koska kirjoitan itsekin runoja ja peilaan omien ajatusteni kautta sitä kuinka kotimainen runous on mielestäni tuotava ja vietävä uudelle vuosituhannelle.
Aloitan vertauskuvallisesti: runous on nähtävä mattona, joka aina silloin tällöin kaipaa perusteellista tamppausta. Samoin kirjailijan talo, oli se sitten konkreettisesti hänen ympärillään tai sisällä hänen päässään, pitäisi välillä tuulettaa ja antaa uusien ideoiden virrata sisään. Tällä tavoin vältytään siltä, että kaikkein tärkein, eli kirjoittaminen, ei jää junnaamaan paikoilleen.
Kysymys, jonka haluan esittää, kuuluu seuraavasti: mitä olisi tehtävä, että lainausmerkeissä ”kokeellisen” (josta esimerkkinä mainittakoon hakukonerunous) ja ”vanhan” (esimerkiksi kalevalatyyppisen) runouden väliin saataisiin uusi, lyyrinen runous, joka ei kuitenkaan lähestyisi proosaa, vaan toimisi runouden ehdoilla?
Tämä on laaja, perustavanlaatuinen kysymys, johon tulisi kiinnittää paljon huomiota. Koska meillä sekä lukijoina että kirjoittajina on vastuu runoudesta ja kyky vaikuttaa runouden tilaan, asiaa tulisi tietenkin pohtia myös tämän lyhyen puheenvuoron ulkopuolella.
Saila Susiluodon ja Eino Santasen (molemmat lupaavia proosarunoilijoita) kokoamassa antologiassa Uusi Ääni (Otava 2006) puhutaan runouden uudesta kulta-ajasta ja esitellään vuosina 1995-2005 debytoineita kirjailijoita. Kyseiseen kirjaan kannattaa tutustua, etenkin jos haluaa kehittää omaa tietämystään kotimaisista nykyrunoilijoista. Antologiaa ei tulisi lukea kirjaimellisena raamattuna, koska se edustaa tietenkin vain kokoajiensa henkilökohtaista näkemystä lupaavista kirjailijoista, mutta sen kautta voi pääpiirteittäin hahmottaa, mitä pidetään tällä hetkellä arvossa.
Jos katsotaan vaikkapa mystiikan verhoamaa A.W. Yrjänää, jonka runoja voidaan pitää vaikeina, kirjoituksessaan voimakasta Markku Paasosta, murteella kirjoittavaa Heli Laaksosta, joka vetoaa myös suureen yleisöön, tai ketä tahansa Uudessa Äänessä esiteltyä kirjailijaa voidaan nähdä, että jollekin tai pikemminkin joillekin on vielä tilaa.
Proosa on runouden tämän hetken suosituin malli ja proosamuotoinen runous voi parhaimmillaan olla erittäin kiinnostavaa ja moneen suuntaan etenevää. Argumentoisin kuitenkin, että se on muotona varsin kahlitseva. Runouden tulisi olla muutakin kuin tarinankerrontaa tai maiseman maalaamista proosan keinoin.
Meidän tulisikin tarkastella menneisyyttä (tutkittava esimerkiksi mitallisia runoja) ja nykyisyyttä (mitä proosarunous voisi antaa meille kirjailijoina) ja lähdettävä sitä kautta rohkeasti kehittämään tulevaisuuden ilmaisumuotoa.
Eräs ajatus tuli tämän pohjalta mieleeni. Lainatakseni Kiiltomato.netin arvostelua Uusi Ääni –antologiasta, ”Uuden Äänen mukaan ihmiset elävät kaupungissa”. Itsestään selvänäkin ajatus on erittäin mielenkiintoinen. Ihmiset pakenevat maalta kaupunkeihin ei pelkästään konkreettisesti vaan myös kirjoitetuissa runoissa.
Pätevien argumenttien mukaan suuret romaanit sijoittuvat suuriin kaupunkeihin. James Joycella on Dublininsa ja Dostojevskilla Moskovansa. Ulkomaisen runouden puolelta vastaava esimerkki löytyy Hart Cranesta, jonka vuonna 1931 julkaistu runokirja The Bridge kertoo New Yorkista.
Löytyisikö siis suomalaisen runouden tuleva avainteos vaikkapa kaupunkiromantiikasta, vaikkapa Helsinkiä ylistävästä kirjasta, siis jostain muusta kuin beat-henkisestä Kallion kaupunginosan baareja ylistävästä boheemiromantiikasta.
Amerikkalainen runoilija Donald Hall kirjoittaa esseessään ”Poetry & Ambition” (julkaistiin alun perin 1983), että runouden kirjoittamista ei kannata ottaa elämäntehtäväkseen, ellei tavoitteena ole kirjoittaa loistavia runoja. Hall mainitsee lisäksi, että teeskentely vaivaa amerikkalaisen runouden kenttää ja että nykyinen trendi hänen mielestään on keskinkertaisuus, ei huonous. Nämä kaksi asiaa, teeskentely ja keskinkertaisuus, näkyvät vahvasti myös suomalaisessa nykyrunoudessa.
Lopuksi palaan vielä peräänkuuluttamaani lyyrisyyteen. Tästä on jo aikaa, mutta luettuani Risto Ahdin esikoisteoksen Talvi on Harha (jonka ilmestymisestä on siis jo 40 vuotta), ymmärsin, että se voisi olla hyvä avainteos. Haluaisinkin tuoda sen edustaman anarkian ja paljauden uudestaan esiin. Se on vaikea prosessi ja vaatii paljon työtä, ettei uusi kirja jäisi tuohon 40 vuotta sitten kuviteltuun muottiin (sillä kaikenlaisia muotteja on aina vältettävä), vaan edustaisi sekä tuota ikiaikaista vimmaa että modernia luomistyötä. Uuden runouden tulisi siis ennen kaikkea olla kestävää.
Näen siis pääasiallisena suomalaisrunouden ongelmana sen, että nyt ilmestyvät kirjat ovat ohimeneviä, eräänlaisia vaiheita ja ne tullaan unohtamaan muutaman kymmenen vuoden kuluessa. Meillä on paljon hyviä runoilijoita, määrällisesti enemmän kuin pitkään aikaan, mutta heidän kykynsä ja luovuutensa olisi suunnattava paremmin ja täsmällisemmin.
Jotta emme muistelisi esimerkiksi 1960-luvun tuolloin erittäin kehityskelpoista ja vieläkin jossain määrin luettavaa runoutta kaiholla, meidän on, lainatakseni itseäni, ”rysäytettävä lyyrisyys uudelle vuosituhannelle”. Tämän koen omaksi tehtäväkseni runoilijana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)